Ja about vuotta myohemmin peli jatkuu. Viime kesana iski hirvea luomisen tuska ja sen jalkeen ihan toisenlaiset tuskat. Muutimme elokuun lopulla takaisin Chesteriin ja vaimo lahti samoilla tulilla Suomeen opiskelemaan. Meikalainen jai opiskelemaan viimeista ja samalla elamani ehkapa hirveinta vuotta.
Kaikki meni ensimmaisen kuukauden ajan ihan oolrait. Ensimmaisen mid-termin (kokeen) jalkeen alkoi sitten vastustaa ihan toden teolla. Proffa paatti pisteyttaa kokeet naamavarkin perusteella ja meikalaisen tulos napakasti F (failure). Koetta tarkistaessa kavi kuitenkin ilmi, etta salli oli rokottanut vastauspaperiin kirjoitetusta vaarasta vastauksesta kaikki pisteet. Tama olisi ollut ehka perusteltua, jos myos laskupaperissa tulos olisi ollut vaara tai tehtava muuten olisi laskettu vaarin. Nain ei kuitenkaan ollut, vaan vastaus useampaan kysymykseen oli vaarin vain erillisella vastauspaperilla, mutta laskemiseen kaytetylla paperilla oikein.
Haastoin tietysti proffan samalta istumalta korjaamaan pisteytystaan, mutta kaveri sinnikkaasti kieltaytyi antamasta lisapisteita. Loppujen lopuksi han sitten kuitenkin antoi saalista puoli pistetta lisaa, mutta tiesi kertoa, etta koetulos on silti F. Tassa vaiheessa alkoi meikalaisella palaa hihat ja jatkoin haastamista vaatien arvosteluperusteita, oikeita vastauksia seka oikeisiin vastauksiin johtavia laskutoimituksia; ymmartaakseni nuo ovat Suomessa jokaisen oppilaan oikeusturvaan kuuluvia elementteja. Proffa siina koko luokan edessa sitten tuumi, notta “it’s no use, it would be like teaching Shakespeare to a person who doesn’t know how to read”. Tasta akateemisesti aukottomasta vastauksesta typertyneena kavelin sitten istumaan omalle paikalleni ja mietin lopun oppituntia, etta olinko tosiaan juuri kaynyt moisen keskustelun matematiikan professorin kanssa.
Oli se uskottava, etta moinen keskustelu oli kayty. Lahetin saman tien kotiin paastyani sahkopostin KV-koordinaattorilleni seka student adviserilleni. He kehottivat ottamaan yhteytta engineering departmentin toimistoon, jonka kautta voisin reklamoida. Tuolta toimistolta kerrottiin, etta voisin jattaa kurssin kesken ihan ilman akateemisia sanktioita. Kuinka avokatista, kun otetaan huomioon, etta olin ostanut koululta kelvottoman kurssin hintaan 2750 dollaria. Ilmoittelin heille takaisin, etta tassa tilanteessa aion saada myös kaikki rahani takaisin, koska en selkeastikaan ole millaan tavalla vastuussa oppilas-opettaja-luottamussuhteen tuhoutumisesta. Asiaa vatvottiin loppujen lopuksi Joulukuun alkuun asti, kiitos koulun aloitekyvyttoman hallintokoneiston, jolloin minulle ilmoitettiin, etta voisin saada 25 % rahoistani takaisin. Taytta korvausta en dekaanin toimiston mukaan voisi saada, koska en ilmoittanut kurssilla ilmenneista ongelmista heti ensimmaisen viikon aikana. Yritin toki selittaa, etta kristallipalloni ei osannut ennustaa tallaisia ongelmia lukukauden ensimmaisen viikon aikana, vaan ikava kylla minun piti ihan elaa tulevaisuuteen nahdakseni sinne. Huono tekosyy ja “it’s our policy”.
Tilanne alkoi jo toden teolla nayttaa kusiselta meikalaisen kannalta ja yritin viela vedota kaikkiin mahdollisiin koulun paatoksentekoelimiin, jotta he joustaisivat typeran byrokratiansa kanssa. Ei onnea silta suunnalta, mutta student adviser keksi, etta han voi antaa minulle opintomateriaalit ja valvoa kokeet. Mulkku matikan proffa arvostelisi final examin eika kurssi sisaltaisi tasta lahin enaa ainuttakaan lahiopetustuntia. Tassa vaiheessa ei voinu enaa kuin sanoa, etta tehdaan nyt sitten nain, koska lukukauden loppuun oli enaa piirun verran yli kaksi viikkoa. Olen edelleen kohtuullisen katkera siita, etta maksoin lahes 16 000 dollaria lukuvuodesta tuolle koululle, mutta heilla ei ollut minkaan sortin aikomustakaan auttaa ongelmissa olevaa oppilasta (asiakasta). Pain vastoin, koulun tyontekijat yrittivat kaikin keinoin viivytella paatoksenteon kanssa ja valttaa kompromisseja, jotta minun olisi pakko tehda itselleni epaedullinen ratkaisu sen sijaan, etta koulu olisi ottanut vastuun palkkaamiensa opettajien epapatevyydesta.
Tietenkaan kaikilla ei ollut valtuuksia tehda tilanteelleni mitaan ja niilla joilla oli valtuudet, suojelivat omaa persettaan piiloutumalla tallaisten “it’s the school policy” ja “maybe you should talk to someone else”-fraasien taakse. En voi kuin sanoa, etta jos joku on lahdossa USA:n suuntaan opiskelemaan, niin ainakaan minun kokemusteni perusteella asiakas (oppilas) ei voi odottaa palvelua asiakaspalvelijalta (koulu) vaikka olisit lyonyt kuinka monta pesetaa riviin lukuvuoden alussa. Eika missaan muussakaan asiassa autettu, jos ei ollut moiseen ehdotonta velvoitetta. Vaimo ei saanut taksi lukuvuodeksi henkilollisyyskorttia, jolla paasisi koulun salille, kirjastoon ja kiipeilyseinalle. Miksiko? “It’s the school policy”, muuta selitysta ei koskaan tullut vaikka asiaa selvitettiin jopa koulun ylempia hallintoelimia myoten.
Koululla on oma math center, jonne matematiikan opintojensa kanssa taistelevat saivat vapaasti menna hakemaan konsultaatioapua. Valihuomautuksena sen verran, etta undergrad-opiskelijat (kandi/alempi korkeakoulututkinto) painivat siella samanlaisten ongelmien parissa mita ensimmaisen tai toisen vuoden lukio-oppilas Suomessa. Siis toisen asteen yhtaloita, matriisien alkeita ja sen sellaista. Pari viikkoa menikin aika rattoisasti math centerilla istuessa ja Mon-nimisen korealaisen jannun kanssa kirjastossa istuessa. Kurssi piti sisallaan mm. matriiseja, Fourier series, Power series, Taylor series ja liudan muita juttuja, joita en enaa edes muista. Paljon puhuvaa taman kurssin vaikeusasteesta on mielestani se, etta math centerilla paivystava matematiikan professori tuumasi, etta “this is some heavy math” ja joutui katsomaan netista miten ko. homma pelittaa ennen kuin rupesi neuvomaan minua. Tietysti moinen voi kertoa ko. professorin tietotasostakin, mutta tyyppi oli kylla aivan pateva opettaja eika sita kaikkea muista koko elamaansa tietenkaan.
Lukukauden lopussa haamottavan lomalennon oli tarkoitus lahtea 16. paiva joulukuuta kohti Suomea. Adviser sanoi, etta ilmoita paiva etuajassa, kun olet valmis tekemaan kokeen. Ilmoitin 13. paiva maanantaina, etta nyt voisin tehda kokeen. Tiistaina iltasella lahetin viestin, etta nyt alkaisi olla jo kiire, kun ylihuomenna pitaisi olla matkalla Suomeen. Vastauksena oli, etta “sinun pitaisi opetella kommunikoimaan hieman paremmin. Selkea kommunikaatio on merkki siita, etta olemme valmiita kasvamaan aikuiseksi.”. Taas alkoi kupolissa kiehua, mutta enaa ei ollut uskallusta ruveta kapinoimaan, kun lukukausi oli niin lahella loppua. Keskiviikkona puolen paivan korvilla se koe sitten lapsahti meikalaisen sahkopostiin. N. 12 tuntia myohemmin pikkuisen kahdentoista jalkeen keskiviikon ja torstain valisena yona tiputin kynan, kumin ja laskimen poydalle ja totesin, etta tama olisi nyt tassa. Mon tarkasti osan tehtavistani paivan aikana ja vakuutteli niiden olevan oikein, joten olin kohtuullisen vakuuttunut siita, etta paasisin kurssin lapi (kuten sitten paasinkin). Valvoin lopun yota pelaillen, vesipiippua poltellen ja rentoutuen. Aamulla kavin viemassa kokeen opettajan postilaatikkoon ja lahdin onnesta soikeana matkustamaan kohti kotikontuja.
Voin sanoa aivan rehellisesti, etta viime syksyn aikana ensimmaisen kerran elamassani minusta tuntui, etta en kerta kaikkiaan jaksa. Monta kertaa tuli sellainen olo, etta nyt lasahtaa hanskat tiskiin ja lahden takaisin Suomeen. Orastavia (ilmeisesti) masennuksen oireitakin oli, kun ei ruoka maistunut, oikein mikaan ei huvittanut ja saatoin maata sangyssa tai sohvalla vain tuijottamassa kattoon tai yrittaen nukahtaa uudelleen. Kavin mina viikonloppuisin kavereiden kanssa ulkona ja osallistuin ystavapariskunnan kihlajaisjuhliin ja niin edespain, mutta koko ajan tuntui silta, etta ei ole ihan oikeasti erityisen hauskaa. Jollain helvetin konstilla siitakin selvittiin eika nain reilu puoli vuotta myohemmin meikalaisella ole oikein mitaan opiskeluun liittymattomia muistikuvia tuon kolmen kuukauden ajalta paitsi se, etta jatkuvasti vitutti aivan aarettoman paljon.
Ja kun palasin Chesteriin joululomilta Suomesta, niin edessa oli viimeinen lukukausi kahden aidosti kiinostavan kurssin ja tyonhaun merkeissa. Lupasin itselleni joulun jalkeen, etta kirjoitan taas blogia, mutta en vain saanut itseani niskasta kiinni. Helmikuussa alkoi jalleen tuntua silta, etta toiden haku stressaa eika jaksa kirjoittaa. Ja kyllahan stressasikin. Viikon tai kahden valein lahti erinaisten tyonhakusaittien kautta useita kymmenia hakemuksia ja siihen suoraan firmoille lahetetyt hakemukset paalle. Puhumattakaan siita takaraivossa kolkuttavasta tunteesta, etta talla kertaa on taas pakko onnistua tai koko reissu menee reisille.
Koko kevaan aikana minulle ei tullut kuin kaksi tyohaastattelupyyntoa. Soittoja tuli useampikin, mutta lahes joka rekrytoija tarvitsi rekryttavalta jonkun kasittamattoman erikoistaidon, kuten kahdenkymmenen vuoden tyokokemusta sairaalasuunnittelusta tai viidentoista vuoden kokemusta laivojen LVI-suunnittelusta. Jos minulla ei olisi paria sulkaa hatussa Suomesta ja viime kesan toista, niin epailen vahvasti kenenkaan halunneen edes soittaa minulle.
Ensimmainen haastattelu oli Philadelphian keskustassa sijaitsevan insinooritoimiston aviation-osastolle, joka erikoistui koillis-USA:n lentokenttien saneeraamiseen ja laajentamiseen. Ihan mukavan oloinen firma kaiken kaikkiaan, mutta siina mielessa tekivat mulkun tempauksen, etta rupesivat rekrytoimaan ennen kuin olivat saaneet lisaa toita itselleen. Haastattelu meni hyvin ja meikalaisen tausta istui tismalleen tyokuvaukseen. Parin viikon paasta tuli tieto, etta eipa me palkatakaan ketaan, kun ei saatu sita projektia. Ja sitten oltiinkin takaisin lahtoruudussa. Tassa vaiheessa naaras laittoi joukkueensa foorumille ilmoituksen, etta nyt tarttis ihan oikeasti miehelle toita tai oleskeluluvat lakkaavat olemasta. Avuliaat joukkuekaverit lahettivatkin vinon pinon kontaktitietoja ja yksi sitten nappasi syotin.
Pari viikkoa viimeisimman CV-pommituksen jalkeen tuli soitto eraalta Marylandissa sijaitsevalta LVI-konsultti ja -aliurakointiyritykselta, etta tulehan kaymaan haastattelussa. Haastattelussa siis kaytiin ja kaikkia kovasti nauratti ja hymyilytti ja poistuin kovin hyvissa fiiliksissa kyseiselta toimistolta. Kyseessa oli projektipaallikon paikka Marylandin maaseudulla sijaitsevaan toimistoon, silti vain n. 30 minuutin ajomatkan paassa D.C.:n keskustasta. Kaikin puolin unelmapaikka meikalaiselle. Sovittiin, etta viikon kuluessa saan tietaa lopputuleman. Viikko meni ja tuli viesti, etta tassapa meneekin viela viikko. Pikkuhiljaa alkoi paniikki taas hiipia puseroon, kun lukukausi oli lopuillaan, rahat olivat (ja ovat vielakin) lopuillaan ja sita kautta mahdollisuudet viipya USA:ssa alkoivat kayda vahiin. Kaksi viikkoa haastattelusta ja sain tiedon, etta menee viela seuraavaan maanantaihin. Sen viikonlopun ajan taisi olla koko ajan pikkuisen kakkaa housunpuntissa ja usko omiin mahdollisuuksiin vaheni paiva paivalta.
Niinpa sita sitten istuttiin maanantai sahkopostin aarella refresh-nappia puhelin kourassa painellen, mutta ei mitaan. Toimistoaika oli jo loppunut ja usko myos. Puoli kuudelta illalla istahdin koneen aareen ja aukaisin sahkopostin. “Krring, we are happy to tell you that we decided to hire you”. Silloin paasi kylla valittomasti sellainen voitonkarjaisu, etta harvoin paasee. Vihdoinkin asiat jarjestyisivat: paasisimme muuttamaan slummista pois, paasisimme lahemmas naisen treenipaikkaa, paasisimme maksamaan jo varsin mittavaksi paisunutta opintolainasatsia takaisin, olisi rahaa tehda muutakin kuin istua sisalla katsomassa Netflixin tarjontaa, olisi varaa harrastaa kavereiden ja toistemme kanssa, jne, jne, jne.
Mutta jo samana iltana puhuimme, etta tama homma ei takuulla ole tassa. Varmasti olisi jokin tekija, muuttuja tai jokin entiteetti, joka viela voisi vieda meilta taman kuristusotteella hankalasta elamasta saavutetun ipponin. Joka kerta on ollut ja varmasti olisi tallakin kertaa, jos me mitaan menneisyydesta viisastuneina olisimme voineet sanoa. Ja niin tapahtui kuin oli ennustettu.
Tiistaina tyonantaja sahkopostitteli, etta lahetapas faksilla kopio tyoluvasta, niin saadaan sen tarkastaminen pois paivajarjestyksesta. Ja silloin se kolahti, 6 viikkoa aikasemmin lahetetty ja 380 dollaria maksanut Employment Authorization Card-hakemus ei ollut koskaan tullut takaisin. Siitapa saman tien kuumeisesti etsimaan tietoa USCIS:n sivuille ja soitto asiakaspalveluun. Kavi ilmi etta noiden hakemusten, kuten lahestulkoon kaikkien muidenkin maahanmuuttoviraston kasittelemien hakemusten, keskimaarainen kasittelyaika on kolme kuukautta.
(Kylläpä tämä kestää, 19.9.2011 kirjoittelu jatkuu)
Tuossa vaiheessa työn alkamiseen oli enää kaksi viikkoa aikaa, joten kevyet paniikit siinä sitten tuli vedettyä. USCIS:n kautta saa erikseen hakea nopeutettua käsittelyä, joka sitten takaisi sinulle työluvan seuraavan kuukauden kuluessa. Tosin sitä varten pitää olla työsopimus byrokraattia varten. Joten missään tapauksessa en olisi voinut hakea tuota käsittelyn nopeuttamista aikaisemmin. Jälleen kerran mies siis jauhautui byrokratian rattaissa. Ja mikä parasta, sen sijaan että nopeutettu käsittely oikeasti tarkoittaisi nopeaa, otti itse nopeutetun käsittelyn hakemisen käsitteleminen viikon. Siitä jäisi sitten byrokraatille ruhtinaallisesti viikko tehdä ko. kortti ja lähettää se Vermontista Pennsylvaniaan. Usko alkoi olla aika tavalla lopullaan. Muuta keinoa en sitten keksinyt kuin soitella kaikki USCIS:n asiakaspalvelut ja managerit ja muut läpi, jotka vain sain langan päähän. Vastauksena aina tuttu “ei me voida tälle nyt muuta tehdä kuin odotella, koska “it’s the policy”. Lähetinpä vielä sähköpostiakin pariin eri osoitteeseen selittäen tilanteeni ja pyytäen, että voisko joku nyt laittaa pikkuisen vauhtia siihen masiinaan.
Tässä vaiheessa oli sitten tehtävä päätös, että muutetaanko Marylandiin vai uusitaanko vuokrasopimus Chesterissä. Riskillä Marylandiin. On näitä viikon varoajalla tehtyjä muuttoja vedetty ennenkin. Kävimme viikolla katselemassa kämppiä ja seuraavalle viikolle varattiin U-Haulin auto. Alle viikossa koko omaisuus pakettiin ja muutto Marylandiin. Viimeiseksi viikonlopuksi menimme takaisin Chesteriin odottelemaan EAD:n (Employment Authorization Card) saapumista. Jollain ihmeen ilveellä byrokraatti oli saanut itseensä vauhtia, EAD kun oli laatikossa perjantai-iltana. Vihdoin ja viimein sai huokaista helpotuksesta, toistaiseksi. Kävimme juhlimassa lähtöä kavereiden kanssa ja juomassa viimeiset halvat kaljat lähiöbaarissa (1,5 dollaria per pint, iiihihihii). Sunnuntaina pakkailimme viimeiset kamat autoon, löimme kättä päälle naapureiden ja vuokraisännän kanssa ja ajelimme uuteen kotiin. Maanantaina heti töihin onnesta soikeana, hyvin levänneenä ja vain vähän viime viikkoina stressanneena.
Että semmoinen projekti tällä kertaa.Yritän saada jatkossa pikkuisen jämerämmin näitä päivityksiä. Kerrottavaa on vaikka kuinka paljon, mutta jostain syystä en ole saanut itseäni parin viime kuukauden aikana niskasta kiinni sen vertaa, että puoli tuntia kirjoittelisin. Ja on meille sattunut kaikkia kivojakin asioita, mutta harvemmin. Elämä täällä on aika paljon muiden tekemistä päätöksistä kiinni, ikävä kyllä. En uskonut tätä koskaan sanovani, mutta kyllä suomalainen byrokraatti on näin vertailtaessa aivan uskomattoman joustava ja tehokas otus.






















