18.7.2011 Back In Business

Ja about vuotta myohemmin peli jatkuu. Viime kesana iski hirvea luomisen tuska ja sen jalkeen ihan toisenlaiset tuskat. Muutimme elokuun lopulla takaisin Chesteriin ja vaimo lahti samoilla tulilla Suomeen opiskelemaan. Meikalainen jai opiskelemaan viimeista ja samalla elamani ehkapa hirveinta vuotta.

Kaikki meni ensimmaisen kuukauden ajan ihan oolrait. Ensimmaisen mid-termin (kokeen) jalkeen alkoi sitten vastustaa ihan toden teolla. Proffa paatti pisteyttaa kokeet naamavarkin perusteella ja meikalaisen tulos napakasti F (failure). Koetta tarkistaessa kavi kuitenkin ilmi, etta salli oli rokottanut vastauspaperiin kirjoitetusta vaarasta vastauksesta kaikki pisteet. Tama olisi ollut ehka perusteltua, jos myos laskupaperissa tulos olisi ollut vaara tai tehtava muuten olisi laskettu vaarin. Nain ei kuitenkaan ollut, vaan vastaus useampaan kysymykseen oli vaarin vain erillisella vastauspaperilla, mutta laskemiseen kaytetylla paperilla oikein.

Haastoin tietysti proffan samalta istumalta korjaamaan pisteytystaan, mutta kaveri sinnikkaasti kieltaytyi antamasta lisapisteita. Loppujen lopuksi han sitten kuitenkin antoi saalista puoli pistetta lisaa, mutta tiesi kertoa, etta koetulos on silti F. Tassa vaiheessa alkoi meikalaisella palaa hihat ja jatkoin haastamista vaatien arvosteluperusteita, oikeita vastauksia seka oikeisiin vastauksiin johtavia laskutoimituksia; ymmartaakseni nuo ovat Suomessa jokaisen oppilaan oikeusturvaan kuuluvia elementteja. Proffa siina koko luokan edessa sitten tuumi, notta “it’s no use, it would be like teaching Shakespeare to a person who doesn’t know how to read”. Tasta akateemisesti aukottomasta vastauksesta typertyneena kavelin sitten istumaan omalle paikalleni ja mietin lopun oppituntia, etta olinko tosiaan juuri kaynyt moisen keskustelun matematiikan professorin kanssa.

Oli se uskottava, etta moinen keskustelu oli kayty. Lahetin saman tien kotiin paastyani sahkopostin KV-koordinaattorilleni seka student adviserilleni. He kehottivat ottamaan yhteytta engineering departmentin toimistoon, jonka kautta voisin reklamoida. Tuolta toimistolta kerrottiin, etta voisin jattaa kurssin kesken ihan ilman akateemisia sanktioita. Kuinka avokatista, kun otetaan huomioon, etta olin ostanut koululta kelvottoman kurssin hintaan 2750 dollaria. Ilmoittelin heille takaisin, etta tassa tilanteessa aion saada myös kaikki rahani takaisin, koska en selkeastikaan ole millaan tavalla vastuussa oppilas-opettaja-luottamussuhteen tuhoutumisesta. Asiaa vatvottiin loppujen lopuksi Joulukuun alkuun asti, kiitos koulun aloitekyvyttoman hallintokoneiston, jolloin minulle ilmoitettiin, etta voisin saada 25 % rahoistani takaisin. Taytta korvausta en dekaanin toimiston mukaan voisi saada, koska en ilmoittanut kurssilla ilmenneista ongelmista heti ensimmaisen viikon aikana. Yritin toki selittaa, etta kristallipalloni ei osannut ennustaa tallaisia ongelmia lukukauden ensimmaisen viikon aikana, vaan ikava kylla minun piti ihan elaa tulevaisuuteen nahdakseni sinne. Huono tekosyy ja “it’s our policy”.

Tilanne alkoi jo toden teolla nayttaa kusiselta meikalaisen kannalta ja yritin viela vedota kaikkiin mahdollisiin koulun paatoksentekoelimiin, jotta he joustaisivat typeran byrokratiansa kanssa. Ei onnea silta suunnalta, mutta student adviser keksi, etta han voi antaa minulle opintomateriaalit ja valvoa kokeet. Mulkku matikan proffa arvostelisi final examin eika kurssi sisaltaisi tasta lahin enaa ainuttakaan lahiopetustuntia. Tassa vaiheessa ei voinu enaa kuin sanoa, etta tehdaan nyt sitten nain, koska lukukauden loppuun oli enaa piirun verran yli kaksi viikkoa. Olen edelleen kohtuullisen katkera siita, etta maksoin lahes 16 000 dollaria lukuvuodesta tuolle koululle, mutta heilla ei ollut minkaan sortin aikomustakaan auttaa ongelmissa olevaa oppilasta (asiakasta). Pain vastoin, koulun tyontekijat yrittivat kaikin keinoin viivytella paatoksenteon kanssa ja valttaa kompromisseja, jotta minun olisi pakko tehda itselleni epaedullinen ratkaisu sen sijaan, etta koulu olisi ottanut vastuun palkkaamiensa opettajien epapatevyydesta.

Tietenkaan kaikilla ei ollut valtuuksia tehda tilanteelleni mitaan ja niilla joilla oli valtuudet, suojelivat omaa persettaan piiloutumalla tallaisten “it’s the school policy” ja “maybe you should talk to someone else”-fraasien taakse. En voi kuin sanoa, etta jos joku on lahdossa USA:n suuntaan opiskelemaan, niin ainakaan minun kokemusteni perusteella asiakas (oppilas) ei voi odottaa palvelua asiakaspalvelijalta (koulu) vaikka olisit lyonyt kuinka monta pesetaa riviin lukuvuoden alussa. Eika missaan muussakaan asiassa autettu, jos ei ollut moiseen ehdotonta velvoitetta. Vaimo ei saanut taksi lukuvuodeksi henkilollisyyskorttia, jolla paasisi koulun salille, kirjastoon ja kiipeilyseinalle. Miksiko? “It’s the school policy”, muuta selitysta ei koskaan tullut vaikka asiaa selvitettiin jopa koulun ylempia hallintoelimia myoten.

Koululla on oma math center, jonne matematiikan opintojensa kanssa taistelevat saivat vapaasti menna hakemaan konsultaatioapua. Valihuomautuksena sen verran, etta undergrad-opiskelijat (kandi/alempi korkeakoulututkinto) painivat siella samanlaisten ongelmien parissa mita ensimmaisen tai toisen vuoden lukio-oppilas Suomessa. Siis toisen asteen yhtaloita, matriisien alkeita ja sen sellaista. Pari viikkoa menikin aika rattoisasti math centerilla istuessa ja Mon-nimisen korealaisen jannun kanssa kirjastossa istuessa. Kurssi piti sisallaan mm. matriiseja, Fourier series, Power series, Taylor series ja liudan muita juttuja, joita en enaa edes muista. Paljon puhuvaa taman kurssin vaikeusasteesta on mielestani se, etta math centerilla paivystava matematiikan professori tuumasi, etta “this is some heavy math” ja joutui katsomaan netista miten ko. homma pelittaa ennen kuin rupesi neuvomaan minua. Tietysti moinen voi kertoa ko. professorin tietotasostakin, mutta tyyppi oli kylla aivan pateva opettaja eika sita kaikkea muista koko elamaansa tietenkaan.

Lukukauden lopussa haamottavan lomalennon oli tarkoitus lahtea 16. paiva joulukuuta kohti Suomea. Adviser sanoi, etta ilmoita paiva etuajassa, kun olet valmis tekemaan kokeen. Ilmoitin 13. paiva maanantaina, etta nyt voisin tehda kokeen. Tiistaina iltasella lahetin viestin, etta nyt alkaisi olla jo kiire, kun ylihuomenna pitaisi olla matkalla Suomeen. Vastauksena oli, etta “sinun pitaisi opetella kommunikoimaan hieman paremmin. Selkea kommunikaatio on merkki siita, etta olemme valmiita kasvamaan aikuiseksi.”. Taas alkoi kupolissa kiehua, mutta enaa ei ollut uskallusta ruveta kapinoimaan, kun lukukausi oli niin lahella loppua. Keskiviikkona puolen paivan korvilla se koe sitten lapsahti meikalaisen sahkopostiin. N. 12 tuntia myohemmin pikkuisen kahdentoista jalkeen keskiviikon ja torstain valisena yona tiputin kynan, kumin ja laskimen poydalle ja totesin, etta tama olisi nyt tassa. Mon tarkasti osan tehtavistani paivan aikana ja vakuutteli niiden olevan oikein, joten olin kohtuullisen vakuuttunut siita, etta paasisin kurssin lapi (kuten sitten paasinkin). Valvoin lopun yota pelaillen, vesipiippua poltellen ja rentoutuen. Aamulla kavin viemassa kokeen opettajan postilaatikkoon ja lahdin onnesta soikeana matkustamaan kohti kotikontuja.

Voin sanoa aivan rehellisesti, etta viime syksyn aikana ensimmaisen kerran elamassani minusta tuntui, etta en kerta kaikkiaan jaksa. Monta kertaa tuli sellainen olo, etta nyt lasahtaa hanskat tiskiin ja lahden takaisin Suomeen. Orastavia (ilmeisesti) masennuksen oireitakin oli, kun ei ruoka maistunut, oikein mikaan ei huvittanut ja saatoin maata sangyssa tai sohvalla vain tuijottamassa kattoon tai yrittaen nukahtaa uudelleen. Kavin mina viikonloppuisin kavereiden kanssa ulkona ja osallistuin ystavapariskunnan kihlajaisjuhliin ja niin edespain, mutta koko ajan tuntui silta, etta ei ole ihan oikeasti erityisen hauskaa. Jollain helvetin konstilla siitakin selvittiin eika nain reilu puoli vuotta myohemmin meikalaisella ole oikein mitaan opiskeluun liittymattomia muistikuvia tuon kolmen kuukauden ajalta paitsi se, etta jatkuvasti vitutti aivan aarettoman paljon.

Ja kun palasin Chesteriin joululomilta Suomesta, niin edessa oli viimeinen lukukausi kahden aidosti kiinostavan kurssin ja tyonhaun merkeissa. Lupasin itselleni joulun jalkeen, etta kirjoitan taas blogia, mutta en vain saanut itseani niskasta kiinni. Helmikuussa alkoi jalleen tuntua silta, etta toiden haku stressaa eika jaksa kirjoittaa.  Ja kyllahan stressasikin. Viikon tai kahden valein lahti erinaisten tyonhakusaittien kautta useita kymmenia hakemuksia ja siihen suoraan firmoille lahetetyt hakemukset paalle. Puhumattakaan siita takaraivossa kolkuttavasta tunteesta, etta talla kertaa on taas pakko onnistua tai koko reissu menee reisille.

Koko kevaan aikana minulle ei tullut kuin kaksi tyohaastattelupyyntoa. Soittoja tuli useampikin, mutta lahes joka rekrytoija tarvitsi rekryttavalta jonkun kasittamattoman erikoistaidon, kuten kahdenkymmenen vuoden tyokokemusta sairaalasuunnittelusta tai viidentoista vuoden kokemusta laivojen LVI-suunnittelusta. Jos minulla ei olisi paria sulkaa hatussa Suomesta ja viime kesan toista, niin epailen vahvasti kenenkaan halunneen edes soittaa minulle.

Ensimmainen haastattelu oli Philadelphian keskustassa sijaitsevan insinooritoimiston aviation-osastolle, joka erikoistui koillis-USA:n lentokenttien saneeraamiseen ja laajentamiseen. Ihan mukavan oloinen firma kaiken kaikkiaan, mutta siina mielessa tekivat mulkun tempauksen, etta rupesivat rekrytoimaan ennen kuin olivat saaneet lisaa toita itselleen. Haastattelu meni hyvin ja meikalaisen tausta istui tismalleen tyokuvaukseen. Parin viikon paasta tuli tieto, etta eipa me palkatakaan ketaan, kun ei saatu sita projektia. Ja sitten oltiinkin takaisin lahtoruudussa. Tassa vaiheessa naaras laittoi joukkueensa foorumille ilmoituksen, etta nyt tarttis ihan oikeasti miehelle toita tai oleskeluluvat lakkaavat olemasta. Avuliaat joukkuekaverit lahettivatkin vinon pinon kontaktitietoja ja yksi sitten nappasi syotin.

Pari viikkoa viimeisimman CV-pommituksen jalkeen tuli soitto eraalta Marylandissa sijaitsevalta LVI-konsultti ja -aliurakointiyritykselta, etta tulehan kaymaan haastattelussa. Haastattelussa siis kaytiin ja kaikkia kovasti nauratti ja hymyilytti ja poistuin kovin hyvissa fiiliksissa kyseiselta toimistolta. Kyseessa oli projektipaallikon paikka Marylandin maaseudulla sijaitsevaan toimistoon, silti vain n. 30 minuutin ajomatkan paassa D.C.:n keskustasta. Kaikin puolin unelmapaikka meikalaiselle. Sovittiin, etta viikon kuluessa saan tietaa lopputuleman. Viikko meni ja tuli viesti, etta tassapa meneekin viela viikko. Pikkuhiljaa alkoi paniikki taas hiipia puseroon, kun lukukausi oli lopuillaan, rahat olivat (ja ovat vielakin) lopuillaan ja sita kautta mahdollisuudet viipya USA:ssa alkoivat kayda vahiin. Kaksi viikkoa haastattelusta ja sain tiedon, etta menee viela seuraavaan maanantaihin. Sen viikonlopun ajan taisi olla koko ajan pikkuisen kakkaa housunpuntissa ja usko omiin mahdollisuuksiin vaheni paiva paivalta.

Niinpa sita sitten istuttiin maanantai sahkopostin aarella refresh-nappia puhelin kourassa painellen, mutta ei mitaan. Toimistoaika oli jo loppunut ja usko myos. Puoli kuudelta illalla istahdin koneen aareen ja aukaisin sahkopostin. “Krring, we are happy to tell you that we decided to hire you”. Silloin paasi kylla valittomasti sellainen voitonkarjaisu, etta harvoin paasee. Vihdoinkin asiat jarjestyisivat: paasisimme muuttamaan slummista pois, paasisimme lahemmas naisen treenipaikkaa, paasisimme maksamaan jo varsin mittavaksi paisunutta opintolainasatsia takaisin, olisi rahaa tehda muutakin kuin istua sisalla katsomassa Netflixin tarjontaa, olisi varaa harrastaa kavereiden ja toistemme kanssa, jne, jne, jne.

Mutta jo samana iltana puhuimme, etta tama homma ei takuulla ole tassa. Varmasti olisi jokin tekija, muuttuja tai jokin entiteetti, joka viela voisi vieda meilta taman kuristusotteella hankalasta elamasta saavutetun ipponin. Joka kerta on ollut ja varmasti olisi tallakin kertaa, jos me mitaan menneisyydesta viisastuneina olisimme voineet sanoa. Ja niin tapahtui kuin oli ennustettu.

Tiistaina tyonantaja sahkopostitteli, etta lahetapas faksilla kopio tyoluvasta, niin saadaan sen tarkastaminen pois paivajarjestyksesta. Ja silloin se kolahti, 6 viikkoa aikasemmin lahetetty ja 380 dollaria maksanut Employment Authorization Card-hakemus ei ollut koskaan tullut takaisin. Siitapa saman tien kuumeisesti etsimaan tietoa USCIS:n sivuille ja soitto asiakaspalveluun. Kavi ilmi etta noiden hakemusten, kuten lahestulkoon kaikkien muidenkin maahanmuuttoviraston kasittelemien hakemusten, keskimaarainen kasittelyaika on kolme kuukautta.

(Kylläpä tämä kestää, 19.9.2011 kirjoittelu jatkuu)

Tuossa vaiheessa työn alkamiseen oli enää kaksi viikkoa aikaa, joten kevyet paniikit siinä sitten tuli vedettyä. USCIS:n kautta saa erikseen hakea nopeutettua käsittelyä, joka sitten takaisi sinulle työluvan seuraavan kuukauden kuluessa. Tosin sitä varten pitää olla työsopimus byrokraattia varten. Joten missään tapauksessa en olisi voinut hakea tuota käsittelyn nopeuttamista aikaisemmin. Jälleen kerran mies siis jauhautui byrokratian rattaissa. Ja mikä parasta, sen sijaan että nopeutettu käsittely oikeasti tarkoittaisi nopeaa, otti itse nopeutetun käsittelyn hakemisen käsitteleminen viikon. Siitä jäisi sitten byrokraatille ruhtinaallisesti viikko tehdä ko. kortti ja lähettää se Vermontista Pennsylvaniaan. Usko alkoi olla aika tavalla lopullaan. Muuta keinoa en sitten keksinyt kuin soitella kaikki USCIS:n asiakaspalvelut ja managerit ja muut läpi, jotka vain sain langan päähän. Vastauksena aina tuttu “ei me voida tälle nyt muuta tehdä kuin odotella, koska “it’s the policy”. Lähetinpä vielä sähköpostiakin pariin eri osoitteeseen selittäen tilanteeni ja pyytäen, että voisko joku nyt laittaa pikkuisen vauhtia siihen masiinaan.

Tässä vaiheessa oli sitten tehtävä päätös, että muutetaanko Marylandiin vai uusitaanko vuokrasopimus Chesterissä. Riskillä Marylandiin. On näitä viikon varoajalla tehtyjä muuttoja vedetty ennenkin. Kävimme viikolla katselemassa kämppiä ja seuraavalle viikolle varattiin U-Haulin auto. Alle viikossa koko omaisuus pakettiin ja muutto Marylandiin. Viimeiseksi viikonlopuksi menimme takaisin Chesteriin odottelemaan EAD:n (Employment Authorization Card) saapumista. Jollain ihmeen ilveellä byrokraatti oli saanut itseensä vauhtia, EAD kun oli laatikossa perjantai-iltana. Vihdoin ja viimein sai huokaista helpotuksesta, toistaiseksi. Kävimme juhlimassa lähtöä kavereiden kanssa ja juomassa viimeiset halvat kaljat lähiöbaarissa (1,5 dollaria per pint, iiihihihii). Sunnuntaina pakkailimme viimeiset kamat autoon, löimme kättä päälle naapureiden ja vuokraisännän kanssa ja ajelimme uuteen kotiin. Maanantaina heti töihin onnesta soikeana, hyvin levänneenä ja vain vähän viime viikkoina stressanneena.

Että semmoinen projekti tällä kertaa.Yritän saada jatkossa pikkuisen jämerämmin näitä päivityksiä. Kerrottavaa on vaikka kuinka paljon, mutta jostain syystä en ole saanut itseäni parin viime kuukauden aikana niskasta kiinni sen vertaa, että puoli tuntia kirjoittelisin. Ja on meille sattunut kaikkia kivojakin asioita, mutta harvemmin. Elämä täällä on aika paljon muiden tekemistä päätöksistä kiinni, ikävä kyllä. En uskonut tätä koskaan sanovani, mutta kyllä suomalainen byrokraatti on näin vertailtaessa aivan uskomattoman joustava ja tehokas otus.

30.7.2010 Terveisia toista

Nyt painetaan ilman aakkosia, kun tyonappiksessa ei sellaisia ole. Edessa on nakojaan hyvin epaproduktiivinen paiva, kun kaikki hommat on taas toistaiseksi tehty. Boss tuumi, etta voit sina siita lahtea tietysti ilmaa pilaamasta, mutta hengailen nyt taalla kuitenkin viela tovin.

Myonnettava on, etta tassa tyopaikassa on kylla tyoilmapiiri kohdillaan. Ei siina, etteiko taannoisessakin olisi ollut, mutta tama hommien tekeminen on vahan erilaista, kun paikanpaalla on yleensa vain 5 tai 6 ihmista parinsadan sijaan. Eika meilla ole sellaista kuutioitua avotoimistoa niin kuin aikaisemmassa paikassa, vaan nelja meista istuu samassa huoneessa ja bossit omissa toimistoissaan, jotka ovat sen verran lahella, etta sielta voi ampua Nerf dartteja palkollisten niskaan. Tassa siis tyoskennellaan ihan silmaily- ja puhe-etaisyydella kaikkien firman tyontekijoiden kanssa.

Nerf dartit taalla lentelevat samoin kuin pingispallot, footbagit ja oikeastaan kaikki muu kateen sopiva, milla ei saa toiselta silmaa tai ihoa puhki. Toisaalta aika rasittavaa, kun toita tehdessa kajahtaa footbagi ohimoon, mutta toisaalta sen voi aina lingota takaisin, kun toinen sita vahiten odottaa.

Eika tama ihan tavallinen tyopaikka ole muutenkaan, tai mita mina mistaan tavallisesta oikeasti tiedan? Tuossa viereisella tuolilla istuva John valitteli taannoin, kun on joutunut odottelemaan ammuslahetysta viimeisen kuukauden. Obaman vaalivoiton jalkeen on kuulemma ollut vaikeaa saada tuliaseisiin ammuksia, varsinkin vahan epatyypillisempia kaliibereja, kun vaki paniikissa haalii pateja piilukkoihinsa pelaten Obaman kieltavan aseet kansalaisilta. Eika tarvinnut edes kysya, kun John kaivoi tyolaukustaan sen aseen esille, johon kuulat meinasivat olla lopuillaan.

Ei silla, etta olisi pelottanut, mutta tuntuu todella omituiselta, etta joku kaivaa kesken tyopaivan tussarin laukusta ja sita sitten porukalla ihmetellaan ja kapistellaan. Kysyin, etta onko siella ihan patruunakin pesassa, niin vastaus oli etta “Of course!”. Yllattaen John on kuitenkin ainoa, joka jatkuvasti kantaa asetta tasta porukasta vaikka ymmartaakseni muutkaan eivat ampumaharrastusta varsinaisesti karsasta.

Toinen boss Tim tuli juuri Ruotsista kalastelu- ja vaellusreissulta. Yoton yo oli kuulemma hammentanyt miesta kovasti samoin kuin sateen jalkeinen hyttysten maara, Fernet Brancan suunnattoman paha maku, saunan kuumuus seka folk olin joutavanpaivaisyys.  Saunaa Tim kuvaili sanoin “I’m not going to go back in that fucking thing, I though I was going to fucking die!”

Niin, taalla toimistolla myos kiroillaan runsaasti. Ja juodaan kaljaa, kun aika on sopiva. Perjantaisin iltapaivasta kesahessu yleensa saa kouraan parikymmenta dollaria firman kateiskassasta ja lahetetaan laheiseen ruokakauppaan ostamaan olutta. Iltapaiva sitten juodaan kaljaa ja pelataan pingista neuvotteluhuoneen poytaa hyvaksikayttaen. Tyypit ovat ostaneet jostain lelukaupasta minipingismailat ja varkanneet palasta vaneria “verkon”. Tuo poyta vain on ovaalin muotoinen ja siina on lasipinta, joten aivan tavan pingisgurut eivat taalla meilla parjaakaan.

Firman ATK-laitteistoista voi sanoa sen verran, etta ei nain, ei todellakaan nain. Kesan alussa meilla oli 17″ naytot ja mini-ATX-kotelot varustettuna hardwarella ajalta ennen vedenpaisumusta. Jokaisella taalla meni vahintaan 5 minuuttia koneen kaynnistamiseen. Tosin ongelma ratkaistiin katevasti silla, etta koneita ei laiteta ollenkaan kiinni yoksi. Taalla ovat muutkin narisseet asiasta bosseille ja ilmeisesti meikalainen oli se viimeinen nariseva oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selan. Nyt meilla on uudenkarheat Dellin pakettikoneet, joiden hardware on jo nyt vanhentunuttua. Mutta sepa ei meita haittaa, kun koneet kaynnistyvat nopsaan ja tyontekoa ei hidasta jatkuva odottaminen.

Sen verran mainittakoon ennen LVI-spesiaalia, etta meilla ei tehda 3D-suunnittelua ollenkaan. Kaikki suunnitelmat pakerretaan kaksiulotteisena suomatta sen kummempaa ajatusta korkeusasemille tai muullekaan joutavanpaivaiselle. Toisaalta me teemme kaytannossa vain ja ainoastaan pienimuotoista saneeraussuunnittelua, joten yleensa romujen mahtuminen alakattoon ei ole mikaan erityinen ongelma. Poislukien D.C. nain kuriositeettina. Siella ei mikaan rakennus saa lain mukaan olla Capitolia korkeampi, joten arkkitehdit tinkivat kerroskorkeudesta mahdollisimman paljon saadakseen asiakkaalle maksimimaaran lattiapinta-alaa vuokrattavaksi/kaytettavaksi. Ja tuo tinkiminen tietysti nakyy LVI-suunnittelijan hiusten harmaantumisena ja verenpaineen nousuna.

Terveisia taas kerran sinne Suomeen kaikille tutuille, muistakaa kertoilla kun kokoonnutte seuraavan kerran porukalla. Siellakin on paasty lampiman makuun uutisista paatellen. Hupaisaa on se, etta meilla alle 25 asteen lampotilat ovat se poikkeus ja yli 30 asteen lampotilat se normi. Tosin taalla on asuintaloissakin ilmastointilaitteet, joten ainakaan sisalla ei tarvitse istua perse hiessa. Ja joissain paikoissa, kuten taalla tyopaikalla, ilmastointi toimii vahan turhankin hyvin. Kun ulkona mennaan alle 85 fahrenheitin, niin meikalaisella paleltuvat napit tassa tyopoydan aaressa. Mutta jos jokin on varmaa niin se, etta koskaan ei ole hyva.

25.5.2010 Voi kehveli

Viimeisestä on kulunut aivan liian kauan, mutta minkäs teet? Sitten viimeisen kirjoituksen aikani on pääsääntöisesti kulunut kouluhommissa, töitä hakiessa sekä muuttaessa. Nythän kävi niin, että parin kuukauden aktiivisen työn hakemisen jälkeen sain töitä siitä samasta firmasta, johon olen aikaisemminkin ollut asian tiimoilta yhteydessä, asiasta sen enempää nyt kertomatta. Työ on sitä samaa LVI:ta, mitä se oli Suomessakin, firma tosin on himpun verran pienempi, se kun työllistää vain 5 ihmistä täysipäiväisesti. Vankiloiden ja toimistorakennusten suunnittelusta on siirrytty lentokenttien ja US Armyn tukikohtien remppailuun ja laajentamiseen. Töitä tietysti piisaa myös toimistorakennusten parissa, D.C. kun sattuu olemaan jenkkilän byrokratian ja toimistojeesustelun Mekka.

Tarkennuksena vielä, että muutimme Virginiaan tänne orastavalle etelän sydänmaalle. Ruoka alkaa olla enenevissä määrin leivitettyä ja uppopaistettua sekä pickupeissa on enemmän renkaita kuin tuolla pohjoisempana. Kävimme eilen D.C.:ssa parin kaverin kanssa ja matkan varrella tarttui tällaista kameraan:

Niin monella tavalla väärin, mutta siitä huolimatta kohtuullisen miehekäs, sanoisin. Huomatkaa piikki-rengasmutterit, ilman niitä ei USA pysy turvassa terroristeilta, se on varma. Voi vain kuvitella mitä tuo kaveri on ajatellut, kun on keksinyt nuo piikit lähteä ostamaan. “One day I was looking at my truck and thought it looked a bit queer, so I went to a store and got me some spikes.”

Toistaiseksi elämä on täällä kohdellut hyvin poislukien tietysti se tosiasia, että ilman credit historya ja sosiaaliturvatunnusta elämän alkuun pääseminen täällä on äärimmäisen hankalaa ja kallista. Meillä on nyt reilusti yli 2000 dollaria kiinni takuuvuokrissa, nettioperaattorilla ja sähköyhtiöllä. Sain juuri tänään sosiaaliturvatunnuksen postissa, joten josko elämä pikkuhiljaa rupeaisi hieman helpottamaan. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa tässä maassa on ihmisellä, joka on yhdesti sössinyt luottotietonsa. Sellaisilla ihmisillä raha on yleensä tiukassa muutenkin, mutta siitä huolimatta firmat ovat katsoneet parhaimmaksi tavaksi pyytää näiltä persaukisilta lisää rahaa vakuuksien muodossa. Pikkuhiljaa on ruvennut valkenemaan se, että kuinka vaikeaa tässä maassa todellisuudessa saattaa maahanmuuttajalla, varsinkin laittomalla sellaisella tai kelkasta muuten vain tipahtaneella olla. Ja jos siihen päälle sattuu olemaan vielä huonosti koulutettu, yksinkertainen tai vaikkapa ihan vain typerä, niin voi olla varma, että joku kusettaa välittömästi.

Nyt kun sain töissä kassavirrat auki ja sosiaaliturvatunnuksen, niin olen yrittänyt scoutata sopivaa pankkia. Lähes jokaisella pankilla on kovat lupaukset siitä kuinka halpaa ja huoletonta heidän asiakkaillaan on. Sitten, kun vaivautuu lukemaan footnotet ja muun pienen präntin, niin totuus onkin yleensä aivan toisenlainen. Tavan pankin asiakas maksaa täällä keskimäärin useita satoja dollareita vuodessa pelkästään siitä hyvästä, että on käynyt pankkiautomaatilta nostamassa käteistä. Shekkivihosta tyypillisesti joutuu maksamaan niin kuin kaikesta muustakin pikkusälästä, pankkikortit mukaan lukien. USAA mm. mainostaa, että “Free ATM use” (SAVE-välilehdellä), mutta kun katsotte sinne alalaitaan footnote ykköstä, niin karu totuus paljastuu. Ja tällainen asiakkaan kusettaminen on täällä aivan täysin sallittua, aivan hullua.

Toistaiseksi olen taipunut Ally-pankin kannalle. Jo pelkästään siitä syystä, että heillä tosiaankin näyttää olevan huomattavan vähän ylimääräisiä piilomaksuja, mutta myös sen takia, että heidän mainoksensa ovat aivan huippuja. Jos tämä pankki pystyy toimittamaan mitä lupaa, niin ei voi olla huono pankki. Eikä tylsäkään.

Kannattaa tsekata ne loputkin Allyn mainokset tuota videokuvaa klikkaamalla. Noiden lasten ilmeet ja eleet ovat vain niin vilpittömiä, että väkisinkin hymyilyttää. Eikä voi olla mainitsematta tätä tosimiesten kaljamainosta, jossa on huomattavasti enemmän asennetta, kuin jossain joutavanpäiväisessä Bud lightissa.

Ja takaisin asiaan: Rahan kanssa töskääminen on täällä tosi vaikeaa. Parhaimpana esimerkkinä nämä  useamman eri sortin valuutat, joita ei voi käyttää kaikkialla, vaan joka paikkaan pitää olla oma valuutta. Meininki on kuin kommunistisessa Kiinassa konsanaan. Kirjoitin asiasta Facebookiin joku aika sitten, enkä jaksa kääntää sitä Suomeksi. Tässä kuitenkin vuodatukseni ameriikaksi:

“First I get a brown paper slip worth X amount of USD as previously stated. Then I go to a bank (or I would if I could) and change that brown paper slip (I can’t trade it, I have to cash it myself) to a bunch of green paper slips of different color and amount, still maintaining their worth in X amount of USD.

Then I go and ask if I can pay my rent by a credit card. No, they don’t even accept green paper slips, it’s money order (blue paper slip) or a cashiers check (brown paper slip). So now I go to 7/11 and change my green paper slips, which I got by changing my brown paper slip for the greens, for a blue paper slip, which still is worth exactly the same amount of USD as the first paper slip I had in my hand. For all of this trouble, I’ve paid at least $1.10, because that’s how much a single transaction of green paper slips to a blue paper slip costs around here.

Why in hell cash isn’t an acceptable choice in this country? Or some omnipotent imaginary entity forbid, eletric money which you can’t even counterfeit? I can’t come up with a single good reason to have three different forms of paying by paper slips when their only difference is that they look a little bit different. Those are  PAPER SLIPS worth the same amount of USD, so why, oh why, there is so many different paper slip-methods?

And the most idiotic thing is: Out of these three paper slip-methods of transferring valid currency from a person to another that isn’t accepted even in some governmental (state, fed, municipal) bureaus (like DMV), is the one that was created and is maintained by, you guessed right, the government.

And I have to say, I’ve had so many incredibly positive experiences in this country. But the second I have to start dealing with transferring valid currency, I usually get a freaking paskahalavauksen.”

Kuvassa siis tarinamme sankarit; vihreä, sininen ja ruskea paperisuikale.

Siis tilannehan on verrattavissa siihen, että Suomen valtio laskee liikkeelle euroja, joilla ei kuitenkaan voi maksaa valtion virastoissa. Sen sijaan valtion virastoissa asioimista varten pitäisi vaihtaa ruplia sekä joitain palveluita tai hyödykkeitä pitäisi ostaa pankkien itse painattamilla paperilapuilla. Eikä suomalaisilla yrittäjillä olisi mitään velvollisuutta hyväksyä euroja maksuvälineinä. Onpa taas järkevää.

Mutta mitäpä sitä muuta? Ei kai ihmeitä. LVI-spesiaali antaa odottaa itseään, kun materiaali alkoi yhtäkkiä töiden myötä tulla lisää. Ja useampi raportti  talven reissuilta on vielä kirjoittamatta. Mutta julkaisen nyt tämän ensin ja jatkan kirjoittelua huomenissa. Jos tulee jotain kysyttävää, niin kommentoikaa.

10.2.2010 Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto

Taas tulee lunta, ilmeisesti tuommoiset 20 tuumaa tällä kertaa. Nyt alkaa olla jo ihan kotoisa olla täälläkin.

Bongasin tuossa juuri eräältä foorumilta lehtijutun. Asiasta on uutisoitu 4.2.2010 Daily Newsissä ja toistaiseksi en ole löytänyt mitään tämän uutisen sisällön kumoavaa uutista. Kyseessä on New Yorkin oma kalapuikkoepisodi.

12-vuotias Alexa kirjoitteli pulpettiinsa odottaessaan espanjan kielen kotitehtäviään tunnilla. Hän kirjoitti pulpettiin, notta “”I love my friends Abby and Faith” ja “Lex was here. 2/1/10″. Eli suomeksi: “Rakastan ystäviäni Abbya ja Faithia” sekä “Lex oli täällä + päivämäärä”. Siis ei mitään väkivaltaista, rasistista tai loukkaavaa muutenkaan. Pedagogisesti ilmeisen epäpätevä opettaja soitti paikalle poliisit. Ilmeisen epäpätevät poliisit sitten pistivät Alexan rautoihin ja veivät tämän yhteiskunnan vihollisen kadun toisella puolella sijaitsevan poliisipiirin putkaan viideksi tunniksi. Alexa on 4. päivä Helmikuuta päivätyn jutun mukaan vieläkin erotettu koulusta yli kuukausi tapauksen jälkeen. Ja kaiken idioottimaisuuden lisäksi paikallinen ilmeisen epäpätevä “family court” eli perhetuomioistuin määräsi Alexan kahdeksaksi tunniksi yhdyskuntapalvelukseen, tekemään kirja-arvostelun sekä kirjoittamaan esseen tästä kokemuksestaan.

Siis erotus koulusta ja kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelua pulpetin kanteen kirjoittamisesta? Ei liene vaikeaa ymmärtää miksi tässä maassa kasvaa niin jumalaton määrä väkeä niin jumalattoman kieroon. Maalaisjärki ei todellakaan näytä kaikkialla olevan kovassa huudossa.

Samassa jutussa tosin tehdään selväksi, että tämä ei ole ainoa kerta, kun New Yorkista kuuluu kummia opetustoimen pätevyydestä. Vuonna 2007, tuolloin 13-vuotias, Chelsea Fraser kärrättiin käsiraudoissa putkaan, koska kirjoitti pulpettiin sanan “okay”. Vuonna 2008 5-vuotias keskittymishäiriöinen Dennis Rivera raudoitettiin ja vietiin psykiatriselle osastolle, koska hän tiputti tarhan rehtorin pöydältä tavaroita äkkipikaistuksissaan.

En minä sano, että pulpettiin piirtäminen tai rehtorille raivostuminen olisivat jotenkin oikein, mutta oikein rautoihin ja putkaan tai psykiatriselle osastolle? Ja yhdyskuntapalvelusta 12-vuotiaalle? Toivon todellakin, että Suomessa opettajien pedagogiset opinnot pysyvät jatkossakin edellytyksenä ammatin harjoittamiselle eikä poliisikouluun oteta aivan noin matalaotsaista väkeä. Ei se ihme, että tällä meiningillä niitä yhteiskunta- ja auktoriteettivastaisia ihmisiä kasvaa tässä maassa pilvin pimein.

Kaikki tämä asettaa tämän jenkkien suitsuttaman “vapauden” kyllä kovin omituiseen valoon. Jos joku jenkki joskus teille sanoo, että “Meillä USA:ssa ollaan vapaita”, niin voitte kyllä aika huoletta nauraa paskaiset naurut ja selvittää jenkille, että USA taitaa olla lähempänä Pohjois-Koreaa kuin vapaata länsimaista demokratiaa. Täälläpä esimerkiksi julkisella paikalla humalassa esiintyminen tai edes sen feikkaaminen saattaa johtaa rangaistukseen. Voitteko kuvitella?  Iowassa julkinen kännissä pööpöily saattaa johtaa 1000 dollarin sakkoihin ja kuukauden vankilatuomioon. I shit you not, pykälät lähdeviitteineen löytyvät täältä.

Kävipä tuossa uuden vuoden kinkamilla ilmi, että New Jerseyn osavaltiossa autoillessa ei autossa saa olla avattua alkoholiputelia tai rapsahtaa rattijuoppussyyte. Siis vaikka istuisit takapenkillä vetämässä soppaa ja kuski olisi vesiselvä, niin poliisi räpsäisee ilmeisesti koko autokunnalle sakot, jippajee. New Jerseyn viisaudessaan rajattomien lainsäätäjien näkemys kun on se, että alkoholi ja autoilu on vaarallinen yhdistelmä. Melkoisen aasinsillan on tämä valopäiden kavalkadi saanut vedettyä päissään autoiluun siitä, että esim. vaimoni ajaa autoa ja minä otan Kenian isännän kanssa keittoa takapenkillä. New Jerseyssä myös kotipanimon perustaja joutuu hakemaan luvat viranomaiselta, että saa laittaa kotikaljat tai -viinit porisemaan.

Tuohon päälle kun lämäistään esimerkiksi alkoholijuomien myynnin kieltäminen ruokakaupoista, tupakointikiellot baareissa ja vaikkapa baarien aukioloaikojen rajoittaminen kello kahteen aamuyöstä, niin ollaan jo aika kaukana vapaudesta. Jenkkiläinen vapaus on ennemminkin sellaista Venäjän demokratuurin kaltaista vapautta. Demokratuurissa ollaan näennäisesti vapaita, mutta hallintoelimet rakentelevat lakeja, joille ei ole moraalista tai eettistä oikeutusta. Vapaus täällä on sitä, että saa tehdä juuri niin kuin huvittaa, kunhan siihen on erikseen hankkinut luvan.

Eikä näissä tuomioissakaan aina ole erityisesti järkeä. NFL-tähti Plaxico Burress sai kahden vuoden vankilatuomion, koska ampui itseään vahingossa jalkaan luvattomalla käsiaseella yökerhossa. Toki rikos oli sinällään paha, mutta miehellä ei ole aikaisempaa rikosrekisteriä eikä hän yrittänyt ampua ketään, vaan koko tapaus oli vahinko. Mitä kaksi vuotta vankilaa opettaa tälle kaverille? Siis ihan oikeasti? Eiköhän sen käsiaselupakaavakkeen täyttämiseen olisi voinut motivoida kenties sakoillakin? Ainakin minä ajattelen näitä rangaistuksia niin, että niiden tulisi pyrkiä normitapauksissa ennemminkin sopeuttamaan eksynyttä lammasta takaisin kaidalle tielle. Täällä rangaistuksia ei niinkään käsitellä rangaistuksina, vaan ehkä ennemminkin kostona.

Hekan viljelemä sarkastinen termi “vapaa maailma” alkaa pikkuhiljaa saada muotoja minunkin pienessä mielessäni, ikävä kyllä. Täällä on paljon ihan loistavia juttuja. Sananvapaus on jotain sellaista, josta jenkit eivät päästä irti millään. Ja itseään saa tarvittaessa puolustaa, jos joku uhkaa väkivallalla. Ja rahallahan täällä saa ja hevosella pääsee. Mutta tällaisen tavallisen sukankuluttajan näkökulmasta täällä on kovin vähän sellaista, mitä voisi vapaudeksi kutsua. Tai edes terveeksi järjeksi.

Ennen tuota vajaan viikon takaista lumimyrskyä tiesivät median edustajat kertoa, että Philadelphian kaupungin budjetti oli 3,4 miljoonaa dollaria alijäämäinen Joulukuun lumimyrskyn takia. Näin sen takia, että Philadelphian kaupunki ei ole budjetoinut lumitöihin ainuttakaan monopolidollaria. Pormestari Nutterin kootut selitykset toivat julki, että lumitöitä ei ole sisällytetty budjettiin, koska ei etukäteen voida tietää paljonko lunta talven aikana tulee. Niin, täällä lunta kuitenkin on satanut keskimäärin 20 tuumaa joka ikinen talvi niin kauan kuin historiankirjat muistavat eli 1800-luvun lopulle. Ei luulisi olevan ihan helvetin vaikeaa ennustaa, että tänäkin vuonna saattaa jokunen tuuma lunta tulla. Tänään tosiaan ihmetellään vieläpä talven kolmatta samanlaista noin 20 tuuman tuiskua, joiden jälkipyykki per tsipale on ilmeisesti jossain 3,4 miljoonan dollarin huiteilla. Tänään meni muuten kaikkien aikojen ennätykset näillä seuduilla rikki. Tänään seitsemältä illalla paikallista aikaa täällä oli satanut n. 70 tuumaa (n. 175 cm) tälle talvea. Tästä suurin osa on tullut alle viikossa. Ehkäpä ensi talvena pormestari budjettivelhoineen on pikkuisen viisastunut.

Että tällaista. Jotenkin alkaa tuntua, että tavalliselle ihmiselle Yhdysvallat teemanaan vapaus on vähän niin kuin kommunismi: Tosi kaunis ajatus, mutta ei ihan toimi, kun systeemiä johtaa lauma talttahampaita ja avohoitopotilaita. Eipä siinä, niin Yhdysvallat kuin kommunismikin tarvitsevat huonosti koulutetun ihmisten enemmistön, niitä hyödyllisiä idiootteja, joita sitten pienellä porukalla kusetetaan. Toivottavasti Suomessa jatketaan maalaisjärjellä.

Paikallisia talven kuulumisia voi katsella täältä. Loppukevennyksenä Nipsu Super Bowl-tunnelmissa:

Go Saints!

Alexan case Daily Newsissä: http://www.nydailynews.com/ny_local/education/2010/02/05/2010-02-05_cuffed_for_doodling_on_a_desk.html

Case Dennis Daily Newsissä: http://www.nydailynews.com/news/2008/01/25/2008-01-25_5yearold_boy_handcuffed_in_school_taken_.html

Juopottelulakeja: http://www.answers.com/topic/public-intoxication#United_States

Case Burress: http://www.foxnews.com/story/0,2933,553602,00.html

New Jerseyn alkoholilainsäädäntöä: http://www.state.nj.us/oag/abc/faqs.html#7

Pormestarin kootut selitykset: http://www.kyw1060.com/December-Snow-Cost-City-Millions/6108030

Philadelphian vuosittaiset lumimäärät: http://www.fi.edu/weather/data2/images/wthrsnow.jpg

5.2.2010 Talvi tuli taas

Jälleen täällä tulee lunta. Viimeisimmän sateen jäljiltä itärannikko oli halvaantunut pari päivää. Nyt lunta on tulossa vieläkin enemmän kahden vuorokauden aikana ja esim. DC:ssä on julistettu jo hätätila. Tea oli siellä treenaamassa ja kaupan hyllyt oli tyhjennetty säilykkeistä ja muusta ydintalven varalle tärkeistä tuotteista. Kävimmepä mekin ennen lumisateen alkua kaupassa ihan vain siltä varalta, että kaupat ovat huomenna kiinni.

Ainakin jauhot, säilykkeet ja nuudelit olivat kaupasta viety. Kauppiaat varmaankin ovat mielissään, kun yhdessä päivässä viedään varastot käsistä. Tavallisena arkipäivänä nuo kauppojen jättimäisistä parkkipaikoista vain murto-osa on käytössä. Nyt tilanne oli hieman huonompi, mutta minkään kaupan parkkipaikka ei ollut edes puoliksi täynnä. Välillä ihmetyttää mihin niitä valtavia parkkipaikkoja oikein tarvitaan. Yksi syy vilkkaalle kaupankäynnille eittämättä on myös tulevan sunnuntain Superbowl, jota meidän on tarkoitus katsoa tuttujen seurassa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin kukaan ei uskalla lähteä sunnuntaina autolla mihinkään lumen takia eikä kukaan ole valmis kävelemään sataa metriä pidemmälle.

Uutisissa rummutetaan tätä lumen tuloa ja sitä valtavaa kahden asteen pakkasta, mikä halvaannuttaa yhteiskunnan pariksi päiväksi. Samalla rummutetaan myös sitä, että ellei ole hengen hätä, niin pysykää kotona. Maailmanloppu näyttää tekevän tuloaan USA:n itärannikolla hyvää vauhtia. Eittämättä tuolla nytkin ajetaan pick-upeilla kesärenkailla tai all-seasoneilla pakarat jäykkänä ja pyörähdellään kävelyvauhdista katolleen. Tean joukkuekaveri oli pyöräyttänyt autonsa alle 20 mailin tuntinopeudesta ympäri. Moista voi pitää jo melkoisena saavutuksena suoralla moottoritiellä, kun itse ei moiseen varmaankaan kykene edes käsijarrun kanssa. Täkäläiset kyllä tiedostavat talvirenkaiden tarpeellisuuden, mutta isommassa suosiossa tuntuu olevan nelivetoauto sekä lumiketjut. Huvittaa ajatellakin mitä täällä tapahtuisi, jos tänne iskisi samanlainen talvi kuin Suomessa nyt sattuu olemaan.

Veikkaan, että koko ilo vielä pilataan kylvämällä miljardi kiloa suolaa joka paikkaan. Viime lumisateen jäljiltä viranomaisille annettiin kuulemma kiitettävät arvosanat aurauksen ja muun sellaisen hoidosta. Vaikeaa ymmärtää millä perusteella, kun meidän talon edustaa ei edes aurattu missään vaiheessa. Joku kävi kyllä suolarekalla ajamassa pari kertaa ohi ja teki kadusta entistä vaarallisemman ajaa. Pitää sunnuntaina näyttää porukalle kuvia esim. stadin tilanteesta. Eihän siellä varmasti hääviä ole sen lumimäärän kanssa, mutta tervejärkinen suomalainen osaa onneksi elää asian kanssa. Täällä elämä pysähtyy toviksi ja ihmiset kaivautuvat poteroihinsa niin kuin kylmän sodan aikana.

Kukaan ei kuitenkaan ymmärrä sitä kuinka paljon täällä sitä tiesuolaa oikeasti kylvetään joka paikkaan. Siispä otin tuosta koulumatkan varrelta ja talomme edestä pari kuvaa selventämään asiaa.

Siinä on sitä ihteään. Ja sitten ihmetellään miksi pintavedet ja pohjavedet ovat niin huonossa kunnossa. Miksiköhän...

Huomenna lunta pitäisi olla täällä meidän nurkilla n. 20-24 tuumaa, tarkoittaa suunnilleen puolta metriä. On toki myönnettävä, että yhdeksi lumimyrskyksi se on aika reilusti lunta. Raportoin huomenna lisää, jos uutisista sattuu jotain mielenkiintoista mieleen tarttumaan. Lomien ajalta olisi blogaus kesken, sitä on kirjoitettu jo kohta kolme viikkoa. Pitäisi varmaan julkaista tavaraa hieman pienemmissä pätkissä, niin ei kävisi niin raastavaksi tuo luomisen tuska. Tämä täältä tähän.

20.12.2009 Talvi tuli, joulu on peruttu

Eilen satoi lunta ja kohtuullisen paljon sitä sitten tulikin. Tarkkaa tietoa en mistään löytänyt, mutta veikkaisin tuollaista 30 senttimetriä. Tämä kaikki siis jotakuinkin yhden vuorokauden aikana. Kieltämättä lunta tuli paljon, mutta ei nyt ihan niin paljoa, että koko itärannikko piti laittaa kiinni. CNN:llä kertoivat, että tällainen keli on katastrofi kauppiaille, kun perinteisesti viimeinen viikonloppu ennen jouluaattoa on ollut se vilkkain ja kovamyyntisin. Ja nyt ihmiset tietysti olivat kotona ihmettelemässä lumen määrää. Kävimme ihan piruuttamme huristelemassa ympäri tienoota eilen iltapäivästä ja kyllä oli kuollutta. En ole yhtään kertaa täällä ollessani nähnyt niin paljon tyhjää baanaa ja niin tyhjiä kaupan parkkipaikkoja kuin eilen. Ja tosiaan, kauppoja laitettiin kiinni lumisateen takia. Tai sitten asiakkaiden ennustettavan puutteen takia. Hullua joka tapauksessa..

Ja noidankehä on valmis. Kaupat ovat kiinni, koska ei ole asiakkaita ja asiakkaita ei ole, koska kaupat on kiinni.

Mutta älkää ymmärtäkö väärin, ei tavan kuluttajaa voi siitä todellakaan syyttää, etteivät he lähde lumisateella autoilemaan ostosparatiiseihin. Tilanne nimittäin oli vielä yhdeltätoista lauantaiyöllä se, että tässä lähimaastossa sijaitsevia teitä ei oltu aurattu ja meininki oli lähiön pääteilläkin kuin suomalaisella mökkipolulla Helmikuussa. Ja yllättäen suurin osa liikenteessä olevista autoista oli maastureita ihan jo siitäkin syystä, että tuossa Macdade boulevardilla (2 kaistaa suuntaansa) oli niin isot polanteet, että Tulivaunujen sporttinen etupuskuri aurasi väylää auki. Kävin tänään iltapäivästä kaupassa, eikä näitä meidän lähiön teitä ole aurattu edelleenkään. Pihatieltä pois pääsy vaati tänäänkin n. viiden minuutin autolla eestaas hinkkaamisen. Stop-kylttien eteen ei pysähdy kukaan, koska täällä ei pääse tavallisella kaaralla eteenpäin kuin liike-energiaan luottamalla. Tietysti sen pihatien voisi kolata tai lapioida puhtaaksi, mutta kun ei ole lapiota. Kolaa en ole nähnyt yhdelläkään ihmisellä eikä niitä esim. Amazon.comissa ole myynnissä kuin ihan paria hassua mallia. Ei voi tajuta mikä hinku ihmisillä on nostella sitä lunta, kun sitä vois työntää vähemmällä vaivalla enemmän.

Mutta tosiaan teillä sitä lunta on niin maan perkeleesti. Meillä on Tulivaunuissa jotkut Toyon kitkarenkaat alla, mutta ei niilläkään tahtonut päästä mihinkään. Ihan tasaisellakaan ei ollut pitoa sen enempää kiihdyttäessä tai jarruttaessa. Kun on ykkönen silmässä ja nostaa kytkintä, niin tyhjää lyö heti. Ja kun valoihin tullessa ajatus jarruttamisesta pälkähtää päähän, niin ABS rutisee jo täyttä häkää. Jotenkin ei mene yksinkertaisella ymmärrykseen, että miten se lumi voi olla niin liukasta täällä. Siis kun vanhalla Sotaratsulla talvella ajaessa oli kuitenkin ihan hyvin pitoa, niin täällä ei ole pätkän vertaa. Muutama teoria on heti pälkähtänyt päähän. Ensimmäisenä tuli mieleen se tosiasia, että tämä lumisade oli ensimmäinen laatuaan tälle talvea. Lumi siis ei ole ehtinyt pakkaantumaan yhtään ja puuteri tunnetusti on liukasta rattaan alla. Toinen mahdollisuus on se, että nuo meikäläisen kitkat ovat aivan hanurista. Kolmas syy voi olla se, että Tulivaunun renkaat ovat aivan tajuttoman leveät verrattuna Sotaratsun renkaisiin eikä leveä rengas pure lumeen niin hyvin. Vaan enpä tuosta nyt sitten osaa mitään kattavaa analyysiä tehdä. Katsotaan nyt miten homma jatkuu. Jos oikein rupeaa hirvittämään, niin täytynee nokialaiset tai Michelinit tilata jostain.

Tällaista oli vielä perjantaina. Jouluvaloja on muuten jo aika reippaasti ympäri kyliä. Tämä ei tietysti ole yllättävää kun ottaa huomioon, että jouaattoon on kokonaista neljä päivää. Aika varkain tuli joulu tänä vuonna.

Tällaista sitten oli lauantaina iltapäivästä. Ei siinä, kyllä me lumesta tykätään. Kunhan saisivat vain tiet aurattua.

Talveen liittyen otan vapauden puhua talvivaatteista muutaman sanasen. Jokainen minun tuntemani ihminen Suomessa omistaa talvitakin tai pari. Ja toppahousuja ja lämpimiä kenkiä ja villasukkia ja väliasuja ja pitkiä kalsareita ja sitä rataa. Täällä ihmisten käsitys sään mukaisesta pukeutumisesta näyttää olevan pakkaskelillä huppari ja ne samat housut mitä käytetään kesälläkin. Siis jotkut paskaiset college-housut tai shortsit. Kyllä, shortsit. Itsenäisyyspäivänä täällä tuli räntää. Kaljakaupan pihaan kurvatessa ohitin parkkipaikalla mikroshortseissa ja hupparissa kävelevän nuoren tytön. Kampuksella näkee näitä sankareita shortseissa ja släbäreissä, kun ulkona on 5 astetta ja tulee kylmää vettä taivaan täydeltä. Tänään kaupassa käydessäni vastaan tuli jotakuinkin minun ikäiseni mies, jolla oli päällään lenkkarit, huppari ja polviin ulottuvat rantashortsit. Kenelläkään ei ole pipoa päässä, vaan pipon virkaa toimittaa tyypillisesti hupparin huppu. Vuokraisäntä oli tänään luomassa lunta tuosta pihalta ja hän oli töissä hupparissa, farkuissa ja toppaliivissä. En minä sano, että olisin jotekin parempi ihminen kuin nämä sankarit, mutta takuuvarmasti minua ei palele niin paljon kuin heitä.

Tulipa mieleeni noista lumitöistä, että täällä suolaus on kova sana. Lapiointi ja suolaus. Jotenkin terve järki ei näytä pakottavan päätä näissä hommissa. Aluksikin suola on myrkky, jonka käyttöä pitäisi vähentää. Ei sitä tarvitse nakella tuohon meidän ovimatolle tai kuorruttaa meidän terassia sillä. Siksi minä ostin harjan, että saan harjattua kuistin puhtaaksi. Ja siksi meillä on lapiot ja kolat (tai siis täällä ei ole kolia), että kulkureiteiltä saadaan enimmät lumet pois. Minä en löydä mitään lisäarvoa siitä, että kun kerrankin sataa lunta, niin se yritetään heti sulattaa pois, jotta nuo sata vuotta vanhat likaiset kulkuväylän kiveämiseen käytetyt tiilet saataisiin taas esiin. Rautakaupassa oli sata metriä suolasäkkejä pääkäytävän varrella, mutta hiekoitetta, lumilapioita tai kolia ei löytynyt mistään. Ja sitä suolaa tungetaan myös autoteille aivan tolkuttomat määrät. Se on primäärikeino teiden lumettomana pitämiseksi ainakin Pennsylvaniassa. PennDOT:lla on enemmän suolausautoja kuin aura-autoja käytössään. Täällä suolaus on ehkäisykeino ja keino hoitaa jo satanut lumi pois teiltä. Ennen lumisadetta tiet ruiskutetaan suolaliuoksella ja sateen jälkeen kylvetään rekalla lisää suolaa teille.

Autoteitä täällä aurataan pickupeilla, joiden keulaan on kiinnitetty sellainen kämäinen auran tapainen pellinpätkä. Ja niillä vehkeillä aurataan sitten isoja teitä, parkkipaikkoja ja niin edelleen. Paitsi niitä vähiä jalkakäytäviä ei aurata, vaan kaikki lumi pukataan niille niin, että viimeinenkin jenkin hinku liikkua saadaan tapettua mahdottoman tehtävän edessä. Pathmarkin isoa parkkipaikkaa aurattiin eilen illalla pienellä telaketju-bobcatilla. Siis tiedättehän niitä pieniä jääkaapin kokoisia vehkeitä, joihin mahtuu hädin tuskin aikuinen ihminen sisään? Mitä ihmeen virkaa sellaisella vehkeellä on lumimyrskyssä, kun lunta tulee enemmän kuin se telaketjuilla rullaava jääkaappi ehtii syrjään puskea.

Sen voi sanoa, että Suomessa ei ole kyllä mitään varaa kenelläkään valittaa aurauskalustosta tai sen puutteesta. Tai oikeastaan mistään muustakaan talveen liittyvästä. Siellä ihmiset käyttävät talvirenkaita, siellä hiekoitetaan, siellä aurataan ja suomalaisesta rautakaupasta löytyy lumikola. Ja mikä tärkeintä, siellä huomattavasti isompi osa ihmisistä osaa elää pakkasen ja lumen kanssa. Täällä on koko itärannikko sekaisin tämän lumentulon takia, ihmiset ajavat kesärenkailla tai all-seasoneilla, täällä tärvätään nietos, pintavedet ja pohjavedet suolalla eikä rautakaupan myyjä edes tiedä mikä on lumikola. Eikä ole vaikeaa päätellä, että määrärahat tieverkoston ylläpitoon eivät ole suuren suuret. Eikä niiden määrärahojen käytöstä vastaavien aivotkaan ole suuren suuret.

Älkääkä ottako tätä väärin, ei tämä edes pahaa maailmantuskaa vaikka se siltä vaikuttaakin. Minusta vain täällä tämän vuodenajan idea on käsitetty väärin eikä sen kanssa selkeästikään osata elää. Tuolla liikenteessä näki kyllä selvästi miksi täällä autot ovat jumissa joka niemessä ja notkossa. Täkäläinen kun yrittää päästä nietoksesta painamalla kaasupolkimen pohjaan. Siitä nytkyttämisestä ei ollut yksikään minun näkemäni juumiin jäänyt kuullut ollenkaan. Kuvasin ihan piruuttani yhtä sankaria toimessaan. Ikävä kyllä parhaat suditukset aivan vieressä jäivät pois, kun kamera ei tahtonut löytyä takin kätköistä.

Ja toisena hyvänä esimerkkinä talven ymmärtämättömyydestä tulee mieleen tämä meidän kämppämme. Yksilasiset ikkunat, joiden KARMIT vuotavat ilmaa. Tällä tarkoitan siis sitä, että pelkästään ikkunoiden raot eivät vuoda, vaan esimerkiksi tuon meidän keittiön ikkunan ikkunalaudan alta puskee kylmää ilmaa.

Yleinen täkäläinen tapa on käydä ostamassa n. 10 dollarin arvoinen window insulation kit, jolla sitten tilkitään ikkunat talveksi. Pakettiin kuuluu kaksipuoleinen teippi ja X-neliömetrimäärä kirkasta muovikalvoa. Ikkunan karmin ympäri vedetään tuo teippi ja sitten pistetään muovikelmu kiinni siihen teippiin ja avot, siinä on yksi lasi lisää eikä kämpässä enää vedä. Ellei tietysti sieltä ikkunalaudan alta tule myös ilmaa sisään. Tässä “lasissa” on kuitenkin esimerkiksi sellainen ongelma, että jos talo on alipaineinen, niin se alipaine repii teipit ja muovit seinistä ihan vittuilematta. Näin kävi meillä keittiön ikkunan kanssa, joka on, tai siis oli, tavallista täkäläistä vuotavaa ikkunaa huomattavasti vuotavampi. Eilispäivänä meidän residenssissä kuultiinkin paljon rikasta suomen kieltä pirteillä äänenpainoilla. Siinä tunteroisen kielenkantoja irroiteltuani viskasin tykötarpeet pari kertaa seinään ja painuin tupakalle rauhoittumaan. Voitte varmaan vielä kuvitella sen ärsytyksen määrän, kun tuo nainen soitti samalla joululauja stereoista. Hermot roasting on an open fire… Rauhoituttuani kaivoin ilmastointiteipin työkalukaapista esiin. Nyt on  muovikelmu seinässä ja takuulla pysyy. Vaan on se kyllä aivan mielettömän ruma. Mutta mieluummin katselen sitä rumaa ikkunaa kuin tolkutonta kaasulaskua, tämä talo nimittäin lämpeää kaasulla.

Tulipa kaasulaskusta mieleeni, että kävin n. viikko sitten Philadelphian keskustassa vaihtamassa kaasulaskun vuokraisännän nimeltä omiin nimiini. Tämän kaasun kanssa meillä on pikkuinen konflikti täällä, tai pikemminkin toisella aukko ymmärryksessä. Onpahan katsokaas käynyt niin, että nuo vuokraisännän omistamat ja kaikkien talon asukkaiden käytössä olevat pesukoneet on kytketty meidän lämminvesijohtoihimme. Kyllä, täällä lämmin vesi tulee pesukoneeseen suoraan lämminvesiputkesta. Vuokraisännän näkemyksen mukaan sen pesukoneen pyörittäminen ei kasvata meidän kaasulaskuamme, koska ko. pesukoneeseen ei mene kaasujohtoa. En vielä ole keksinyt miten kohteliaasti sanoisin hänelle, että se vesi lämpeää kaasulla. Tämä on tällaista “sähköähän tulee töpselistä”-logiikkaa.

Siellä Philadelphiassa käydessäni muuten otin ja myöhästyin parkkimittarilta kaksi minuuttia ja auton ikkunaan oli ilmestynyt sakkolappu. Kyllä veti mielen mustaksi taas kerran. Olo oli samaan aikaan myös hyvä ihan siitä syystä, että tämä parkkisakko köyhdytti minua vain 36 dollaria. Toki se oli täysin tarpeeton menoerä ja parkkipirkko oli takuulla kytännyt sitä pirun mittaria valmiiksi kirjoitettu lappu kourassa, mutta nytpähän on tämäkin homma nähty. Sen sakon pystyi muuten kätevästi maksamaan suoraan netissä aivan niin kuin missä tahansa nettikaupassa pystyy näpyttelemään luottokortin tiedot ja yhteystiedot ja napsauttamaan submit-nappia. Kätevää, joskaan sakkojen ottaminen ei tästä huolimatta muuttunut olennaisesti houkuttelevammaksi.

Kerronpa vielä nopeasti miksi tämä kirjoittaminen taas venähti. Aivan puun takaa tulivat yhtäkkiä final exams. Kaksi projektityötä ja muutama koe työllistivät mukavasti pari viikkoa. Onneksi nämä opettajat täällä antavat nuo kokeet kotiin tehtäviksi, niin ei ole aivan niin mieletön paniikki niiden kanssa. Tuolla metodilla ei yhdelläkään oppilaalla ole tekosyytä saada huonoa arvosanaa ja oppilaat takuulla lukevat ja opettelevat opettajan kokeeseen laittamat aihealueet. Toisaalta eräänkin opettajan opetustaidoissa on paljonkin toivomisen varaa. Ilmeisesti yliopistossa opettavalla ei ole mitään velvoitetta opetella opettamaan ennen pestin saamista. Se on kyllä sääli sinällään, kolmen tunnin tauottomat kalvosulkeiset tuhoavat motivaation ja hermot aika nopeasti keneltä tahansa. Puhumattakaan tietysti siitä, että siellä ei opi muuta kuin kopioimaan opettajan kirjoittamat jutut vihkoon.

Kun minä tunnen opettajia kohtuullisen paljon, niin annanpa omat ehdotukseni täällä saamieni kokemusten pohjalta. En epäile hetkeäkään, ettettekö te jo tietäisi näitä, mutta sanonpa siltikin: 1. Muista päästää oppilaat tauolle vähintään tunnin välein ellei toisin ole sovittu. Kolme tuntia putkeen on ehdottomasti liikaa 2. Opettele kirjoittamaan. Jos oppilas ei erota kirjoittamasi x:n ja n:n eroa, on jotain pielessä. 3. Yliopistossa opiskelevat osaavat jo kirjoittaa. Keskity tiedon jakamiseen ja opettamiseen kirjoitusharjoitusten sijaan. 4. Tee taulukoista ja graafeista joko handoutit tai pyydä oppilaitasi katsomaan ne oppikirjastaan. 5. Kurssikirjan sisällön kopiointi kalvolle tai taululle ja sitä kautta oppilaiden muistivihkoihin on turhaa , koska se tieto on jo siellä kurssikirjassa. Siinäpä muutama knoppi meikäläiseltä.

Seuraavana hieman loppukevennystä.

Joulutunnelmia Granite Run Mall:sta. Tällainen näky löytyy jokaisesta ostoskeskuksesta. Helvetinmoinen kuusi, koristeet ja joulupukki ottamassa vastaan lasten toiveita. Nämä ilmestyivät kuvaan Halloweenin jälkeen.

Nipsu ulkoilemassa talven ensilumilla.

Leo tarkkailemassa pihapiirin oravia.

28.11. Markkinoinnin riemuvoitto

Täälläpä tuli ja meni kiitospäivä eli Thanksgiving. Jenkeille se päivä kai on jotakuinkin tärkein juhlapäivä joulun, Super Bowlin ja itsenäisyyspäivän rinnalla. CNN:n uutisankkuri kertoi meille kiitospäivän statistiikkaa suorassa lähetyksessä. Joskus hieman puolen päivän jälkeen uutisankkurimme tiesi kertoa, että USA:n ilmatilassa lentää juuri sillä hetkellä n. 6000 (kuusi tuhatta) matkustajakonetta ja niistä vain 49 % (neljäkymmentäyhdeksän prosenttia) on ajallaan. Tätä tilannetta uutisankkuri luonnehti sanoin “Pretty good”! Ruudussa näkyi myös infoa Philadelphian kansainvälisen lentokentän tilanteessta. Siellä oltiin keskimäärin n. 2 tuntia ja 20 minuuttia jäljessä aikatauluista tuolla hetkellä. Ei voi kuin ihailla ihmisten rohkeutta varata lentoliput juhlapyhiksi tässä maassa.

Meille koko päivä ei tuonut mitään erityistä juhlan aihetta, koska kiitospäivänä mennään ilmeisesti perheen luokse juhlimaan. Niinpä meidän juhlapäivän iltamme oli hyvää vauhtia muodostumassa koti-illaksi, kunnes Mr. D eli Belizen isäntä (nimet muutettu, ylläri?) tekstiviestein kyseli, että onko meillä mitään suunnitelmia. Kävi ilmi, että Mr. C eli Kenian poika on paikanpäällä ja hänellä sattuu olemaan auto. Siispä Philadelphian keskustassa pyöriminen oli varteenotettava optio ajan tappamiseksi. “Miksi ette menneet omalla autollanne?”, kysyy valistunut lukija. Selvitän tämän nyt niin nopeasti kuin se suinkin on mahdollista:

Maksoimme autoliikkeelle muutaman satasen siitä hyvästä, että he hoitaisivat kaikki rekisteröintiin ja kilpien hankintaan liittyvän paperisodan ja muodollisuudet. Autolla oli kolme viikkoa väliaikaista ajolupaa ja sen jälkeen tarvitaan ne kilvet. Nyt viisi viikkoa auton oston jälkeen, ei autoliike vieläkään ole saanut toimitettua kilpiä meille. Usean soiton ja emailin jälkeen on käynyt ilmi, että heillä on ollut kyllä kilvet siellä autoliikkeessä jo tovin, mutta heillä ei käynyt pienessä mielessäkään lähettää niitä meille saati ilmoittaa meille, että ne kilvet voisi käydä sieltä noutamassa. Kun sitten vihdoin ja viimein sain heidät kiinni (koska täällä ei puheluihin tai emaileihin vastata, vastaajaan jätetty soittopyyntö on ollut ainoa keino toistaiseksi), he lupasivat lähettää kilvet meille. Nyt on kulunut pari viikkoa lähettämisestä ja taas soittoruletin jälkeen meille annettiin sen verran tietoa, että kilvet ovat paikallisessa postissa. Tämän tiedon hankkimiseen meni automyyjältämme vaivaiset kaksi päivää vaikka heillä on ollut koko ajan tracking number jemmassa. Eikä tietenkään pienessä mielessäkään käynyt lähettää noita kilpiä esim. UPS:n kirjattuna lähetyksenä, vaan USPS:lla, joka on kuuluisa kyvyttömyydestään toimittaa paketteja ajallaan perille tai edes koskaan perille.

Siispä menimme eilen hakemaan postista rekisterikilpiä, mutta tiskin takana oleva herrasmies ei meidän pakettiamme hyllystään löytänyt. Taas soittamaan autoliikkeeseen ja kyselemään, että voiskos sen lähetystunnuksen jo vihdoin kertoa meillekin? Olisihan sen lähetystunnuksen toki voinut aikaisemminkin kysyä, mutta täkäläisissä posteissa tavara löytyy hyllystä osoitteen ja nimen perusteella, tämä on ensimmäinen kerta kun koko lähetystunnusta meiltä kysytään, eikä se tälläkään kertaa tietysti ollut ilmeisesti niinkään edellytys paketin luovuttamiselle kuin ehkä sen paketin löytymiselle. Tietenkään automyyjämme ei ollut taaskaan kerran tavoitettavissa, joten soitin vaihteeseen ja pyysin yhdistämään henkilölle, joka osaisi kertoa tuon lähetystunnuksen. Ensimmäisellä kerralla puhelu meni jonkun satunnaisen ihmisen vastaajaan. Soitin toisenkin kerran ja selvitin keskuksen neidolle, että tämä asia pitää kerta kaikkiaan saada järjestymään nyt heti, joten ei kiitos vastaajia enää. Muutaman minuutin hissimusiikin kuuntelun jälkeen minut yhdistettiin puhelinvastaajaan. Ja samalla postivirkailija kertoi meille, että posti on nyt kiinni, että voitte lähteä kalppimaan siitä. Voin kertoa, että pikkuisen teki mieli kiukutella sillä hetkellä.

Nyt tilanne on siis se, että meillä edelleen seisoo maksettu auto pihalla, mutta emme saa ajaa sillä. Kilvet on jossain päin maailmaa eikä kukaan näytä tietävän niiden olinpaikkaa. Alkaa kyllä ideat loppua kesken näiden tampioiden kanssa. Kirjoitin jo tuossa sähköpostin heikäläisille, että jotain kompensaatiota olisi syytä ruveta keksimään sillä suunnalla ja, että kilpien olisi parempi ruveta materialisoitumaan tähän osoitteeseen aika helvetin äkkiä tai puran koko autodiilin. Saa nähdä miten käy.

Takaisin kiitospäivään. Lähdimme siis C:n autolla iltaneljän korvilla ajelemaan Philadelphiaan. Alunperin muuten piti lähteä jo kolmelta, mutta näille etelän sankareille sovituista ajoista kiinni pitäminen on jotain sellaista, jota sattuu vain muille ihmisille. Monta kertaa on käynyt niin, että olemme järjestäneet illanistujaisia tai jotain muuta ohjelmaa ja loppujen lopuksi nämä sankarit ovat jättäneet kokonaan tulematta paikalle mitään ilmoittamatta. Siis siitä huolimatta, että itse alunperin kyselivät, että istuttaisiinko iltaa jossain ja lupasivat olla ensimmäisenä paikalla. Ystävämme Abdullah Saudi-Arabiasta vastavuoroisesti taas on äärimmäisen tarkka ja on aina ajallaan paikalla, tai sitten ilmoittaa, että tulee myöhässä. Välillä kieltämättä turhauttaa eräiden välinpitämättömyys näiden asioiden kanssa.

Philadelphiassa oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Missään ei ollut elämää, lähes kaikki paikat kiinni eikä edes hälytysajoneuvojen ulinaa kuulunut mistään. Olipahan kerrankin miellyttävää matkustaa autolla, kun ei tarvinnut ruuhkassa kököttää. Kävimme South Streetillä syömässä ja Philadelphia Museum of Art’n portailla kikkailemassa ja katselemassa kaupunkia. Nämä portaat siis ovat ne kuuluisat portaat, joilla Rocky tuuletteli uransa huipulla. Siellä museon pihalla oli muuten tajuton pilluralli käynnissä. Tuunattuja autoja täynnä teinejä ja moottoripyöriä veivasi siinä museon pihalla. Ihan komeat puitteet on sälleillä, jos vertaa esimerkiksi Keravan ABC:hen. Mutta ei tuosta reissusta nyt niin ihmeitä ole kerrottavaa, kun koko kaupunki näytti samalta kuin tavan suomalainen kaupunki jouluaattoiltana. Enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kuvia voi katsella täältä.

South Streetin päässä olevan sillan kivikaiteesta löytyi mielenkiintoista taidetta.

Tuossa pieni pätkä Philadelphian keskustasta kiitospäivänä.

Kiitospäivän jälkeen oli Black Friday:n vuoro. Black Friday on minun perstuntumani mukaan se markkinoijien luoma hulabaloo-päivä, jolloin viime sesongin krääsästä hankkiudutaan alehintaan tai ainakin näennäiseen alehintaan eroon, että saadaan lisää hyllytilaa joulun sesonkituotteille. Henkilökohtaisesti en ollut edes tietoinen moisesta kulutusjuhlasta, mutta nytpä tiedän. Lyhykäisesti kyseessä on monessa paikassa n. aamuviiden tai aamuneljän korvilla alkavasta shopping spreestä. Noin viikon ajan kaikki kaupat rummuttavat omia Black Friday alennuksiaan mainostamalla ja sitten perjantaina käydään taisteluasemiin. Fanaattisimmat tarjousten perässä juoksijat jonottavat koko aamuyön ja ovien auettua tappelevat tiensä haluamiensa tarjousten luokse. Wal Martin sivuilta esimerkiksi pystyi tulostamaan haluamansa kaupan pohjapiirustuksen, josta näki kunkin tuotteen sijainnin, jotta asiakas sitten pääsee suoraan tarjoustuotteensa luokse.  Tappelut eivät kuulemma ole ollenkaan tavattomia, kun väki käy taistoon parhaista tarjouksista. Eipä siinä, onhan tuota GD-assistettina nähnyt kuinka keski-ikäiset rouvat tappelevat jostain parin euron pyjamasta Stockmannilla Suomessa, joten ei me niin erilaisia taideta keskimäärin olla. Käykääpä ihan piruuttaan katsomassa joskus, että millainen härdelli esim. siellä Stockmannilla on, kun aamulla ovet aukeavat, saatatte yllättyä.

Tsekkailin vähän Googlella tarinoita Black Fridaysta ja homma on vähintäänkin yhtä kahelia kuin Hulluilla Päivillä tai muiden vastaavien suomalaiskauppiaiden ylläpitämillä alepäivillä. Viime vuonna Long Islandilla sijaitsevassa Wal Martissa kuoli työntekijä, kun parisataa älykääpiötä ryykäsi sisään heti aamuviideltä ovien auettua. Tapauksesta voi lukea lisää vaikkapa tästä New York Daily News:n artikkelista. Tänä vuonna kuolonuhreilta taidettiin välttyä koko maassa, onneksi. Shacktac-kaverini kertoi IRC-kanavallamme kuinka hänelle meinasi käydä köpelösti. Kaveri toimittaa virvoitusjuomia työkseen ja hänen ylitseen oli meinattu kävellä, kun oli toimittamassa asiakkaan ruokakauppaan limpparilastia. 6 kappaletta 12-tölkin limpparipackia 10 dollarilla on kieltämättä halpa hinta, mutta ei kai sen takia tarvitse ketään tappaa. Varsinkin kun limukka on tässä maassa halvempaa kuin vesi.

Itselläni oli tarkoitus mennä läheiseen Wal Martiin tai johonkin ostoskeskukseen katsomaan meininkejä, mutta en sitten jaksanut repiä itseäni sängystä ylös neljältä. Youtubesta kuitenkin löytyy useampikin video tästä hulluudesta. Tässä yksi:

Ja niin kuin Suomessakin, alepäivillä on hyviä sisäänvetotuotteita ja sitten niitä tuotteita, joissa ei ole muuta erilaista kuin räiskyvän väriset hintalaput. Wal Martista sai alle 700 dollarilla 50″ plasma-töllöjä, Wilsonin koripalloja ja jenkkifutiksia 9 dollarilla, GPS-laitteita sai halvimmillaan about 60 dollarin hintaan nettikaupoista ja niin edelleen. Kyllä hyviä tarjouksia oli moneen lähtöön, mutta jos jotain ei oikeasti tarvitse, niin veikkaisin, että ostokset kannattaa jättää joulun jälkeisiin alennusmyynteihin. Vaan senhän näkee sitten. Jos haluaa tiirailla, niin noita Black Friday-diilejä löytyy kyllä Googlaamalla vieläkin, monet kaupat kun laajentavat alennusmyyntejään sunnuntaille asti. Ainakin Amazon.com ja Lowe’s jatkaa perjantain tarjouksia, joten sinne vain tekemään hintavertailua.

Hupaisinta tässä koko jutussa oli se, että tasan saman päivänä, kun täällä vietetään kansakunnan suurinta ostosjuhlaa, niin Suomessa Luonto-Liitto Ry pitää “Älä osta mitään”-päivää. Pakko sanoa, että hipit saatana, vaikka heidän tarkoituksensa kieltämättä on hyvä.

Kun tuli puhetta hulluudesta kaupoissa, niin kerronpa muutaman tarinan. Tuossa joitain aikoja sitten kävimme jälleen tuossa läheisessä ruokatarvike-outletissa. Katselin siinä pakastekaapeilla jäätelöpaketteja ja taivuinkin valitsemaan hyllystä paketillisen Buffet-jätskien kaltaisia sandwich-jäätelöitä. Vieressäni n. 10-vuotias jo valmiiksi ylisyötetty kakara päätyi samaan valintaan ja ehti pakastinkaapin ovelle ennen minua. Hänen äitinsä kuitenkin nohevana ehti huomauttamaan, että “it says “No added sugar”". On se hienoa nähdä, kun vastuullinen vanhempi huomauttaa tällaisesta pyhäinhäväistyksestä. Pentu työnsi jätskit takaisin kaappiin ja valitsi paketin, jossa ei tällaista varoitustekstiä lukenut. On myönnettävä, että keräilen palasiksi helähtäneen maalaisjärkeni sirpaleita vieläkin kasaan tuon tapauksen tiimoilta.

Toinen mahtava tapaus sattui reilu pari kuukautta sitten. Valkkailimme Pathmarkin vihanneslaareilta keittoainekset jauhelihakeittoa varten. Listalla oli sitä tavallista, purjosipulia, pottua, porkkanaa ja sen sellaista. Ja selvitettäköön etukäteen, että vihannekset täällä punnitaan kassalla ja myyjä sitten valitsee sieltä ruudultaan, että mikä hedelmä tai vihannes on puntarilla. Montut loksahtivat auki, kun parikymppinen kossi rupesi kyselemään meiltä, että “what is this?” nostellen epäluuloisena naurista (turnip). Viereisen kassan keski-ikäinen täti ehti huutamaan takavasemmalta, että “Isn’t that a turnip?”. Siinä me sitten nyökyttelimme huuli pyöreänä, kun kaveri jatkoi työntekoaan. Ja sama juttu toistui, kun kassan kouraan tarttui purjosipuli. Tällä kertaa tosin naapurikassan tätikään ei enää tiennyt, että mikä kasvi mahtaa olla kyseessä. Siinä sitä sitten mietittiin, että mikä se purjo mahtaa olla englanniksi. Vanhasta nettimeemistä tuli mieleeni “leek”, kuka muistaa?:

Vaan ei sitä aina voi vaatia. Yleissivistyksen taso ei kaikkialla ole niin kova kuin Suomessa, sen on kyllä täällä oppinut ymmärtämään. Täkäläinen koulutusmahdollisuuksien vähyys ja roskajournalismin ylivalta takaa varmasti jatkossakin sen, että tilanne ei tule olennaisesti muuttumaan paremmaksi. Täällä kun kävelee esim. tuonne Wal Martiin, niin lehtihyllyä dominoivat naistenlehdet, juorulehdet, bodybuilding-lehdet, ja urheilulehdet sekä tietysti yksi hyllymetri on omistettu Hannah Montana-kiiltokuvakirjasille. Jostain reiästä saattaa löytyä National Geographic, Science Illustrated (Tieteen Kuvalehti) tai Time, jos käy järkyttävä säkä. Parin mailin päässä olevan ostoskeskuksen (alle viiden mailin säteellä meiltä on varmasti sen kymmenen ostoskeskusta, niin paljon jenkit niistä tykkäävät) kirjakaupassa käydessämme yritin etsiä itselleni luettavaa. Siellä onneksi oli tiede-lehdet kerätty hyllyn alanurkkaan piiloon.

Tässä sitä ihteään. Penthouse, Playboy ja Weed World ovat kätevästi silmän korkeudella, siitä kiitokset hyllyn organisoineelle persoonalle. Suomessa se pornolehtien "piilottaminen" ylähyllylle ja tätimäinen hymistely on niin helvetin naurettavaa.

Tuolla vasemmassa alalaidassa on koko lehtihyllystä löytyvä tieteellinen tarjonta. "Great success!", sanoisi Borat.

Siinäpä näitä lähiaikojen tapahtumia taas vaihteeksi. Ensi kerralla taidan paneutua hieman syvemmin kulttuurieroihin meidän ja muiden täällä olevien kansainvälisten opiskelijoiden kesken. Siihen asti heipsansaa ja pitäkää toisistanne huolta. Ja ostakaa se Left 4 Dead 2, jos ette vielä ole ostaneet. Loppukevennyksenä Nelli autoilemassa:

Ei hirvitä edes paljoa vaikkei auto vielä liikukaan.

17.11. Aikuisten juhla

Jatkamme muka-kronologista härdelliä. Seuraavana estradille astuu Halloween. Alkuun Halloweenin tulosta kielivät kauppoihin ilmestyneet Halloween-osastot, jonne oli tungettu kurpitsan korviketta, köyhän miehen kostyymejä, karkkia ja muuta juhlakansalle tärkeää rekvisiittaa. Ja pikkuhiljaa itse juhlapäivän lähestyessä joidenkin talojen pihoille alkoi ilmestyä sitä kaupasta ostettua roipetta. Suoraan sanottuna koko juhlaan tottumattomalle itse juhla tuli aika tavalla puun takaa. Täkäläisille se on ilmeisesti kohtuullisen hyvä syy vetää pää täyteen ja pukeutua naamiaisasuun, mutta noin muuten siitä ei mitään ihmeellistä suitsutusta ollut missään vaiheessa.

Halloweenia kai yritetään markkinoida lasten juhlana, mutta ei täällä meidän kulmilla mitään pieniä kummituksia kulkenut karkkiämpäriensä kanssa. Siihen tosin syy saattaa löytyä itse ympäristöstä ennemmin kuin itse juhlasta. Mene ja tiedä, aikuisten juhlalta se minun silmiini vain kummasti näytti.

Ilta meni kokolailla Jasonin kämppäkaverin Jeffin kanssa kaljaa juodessa ja paskaa puhellessa. Jossain vaiheessa suunnattiin baariin eikä ilta näyttänyt paria kostyymia ja täyteen tungettua baaria lukuun ottamatta sen kummemmalta kuin ennenkään. Baariin päästessä tosin kävi kyllä mukavasti ilmi, että monille Halloween on hyvä tekosyy pukeutua entistä paljastavammin, kuvia tuonnempana.

Kaikkien pliisujen juhlien henkeenhän kuuluu pitää  pliisut kilpailut siitä kenellä on vähiten vaatteita tai kuka on pukeutunut eniten Jokeriksi. Ja näin tehtiin tälläkin kertaa. Voittajaksi selviytyivät Girl Scout aikuisten miesten makuun sekä kovin yllättäen, Jokeri. Molemmat olivat erittäin mukavia ihmisiä, joten älkäämme laittako seremoniamestarin pliisuja kilpailuja heidän syykseen. Girl Scout ei yrittänyt tyrkyttää piparia eikä Jokerikaan tavoistaan poiketen yrittänyt tuhota Gothamia tuona iltana, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Kertokaapa muuten miltä nämä kuvat teidän mielestänne näyttävät? Tällä meikäläisen näytöllä poikkeuksetta kaikki kuvat näyttävät kovin rakeisilta huolimatta kuvausolosuhteista tai kameran asetuksista.

Voittajaparin poseeraus.

Naisten sarjan osallistujakaarti. Poikain sarjassa ei tämän rinnalla ollut mitään erityistä nähtävää...

...paitsi kaikkien janoisten sankari, Beer Man sekä kaverinsa Oopperan Kummitus.

Baari oli noin muuten aika tavalla baaria. Ja jos joku sanoo, että ulkomailla ei juoda niin kuin Suomessa, niin se saattaa pitää paikkaansa jenkkilän suhteen. Porsastelu taas on ehkä jopa kovemmalla tasolla kuin kotimaassa. Jo baariin tullessa ulkona istui vähäpukeisia neitosia pää käsien välissä ja sisällä oli lattia tahmea juomista. Jopa sporttibaarin kaksi biljardipöytää oli kaadettu täyteen juomia ja seuraavaan viikonloppuun mennessä verka oli molemmista jouduttu vaihtamaan. Täällä Chesterissä vain ei pysty observoimaan näitä natiiveja kunnolla, kun kaikki poistuvat baarista omilla autoillaan eikä täällä ole sellaista keskustaa kuin esim. Oulussa tai Helsingissä. Oulussa ja snadissa kun tottui siihen, että kotiin mennessä oli aina jotain shown tynkää matkan varrella, mutta täällä homma kuolee tasan siihen paikkaan, kun portsari tulee kapistamaan ulko-oven suuntaan.

Ja Lassille tiedoksi, kysäisin sitä portsarihommaa. Ei tarvitse vartijakorttia täällä niin kuin me vähän mesessä uumoilimmekin. Jostain syystä haastattelemani portsari selkeästi närkästyi kysymyksestäni, mikähän lie sitäkin vaivaa. Taidan seuraavalla kerralla rykäistä sen kuolemattoman “nääki oot tommonen homo”-repliikin ja katsoa, että kuinka pitkälle portsarin oikeudet “järjestyksenvalvontaan” täällä riittävät ilman sitä korttia. Tai sitten en… Erään oululaisen tanssiravintolan portsarin reaktiohan tähän asiakaspalvelijan tulikokeeseen jo tiedetään, joskaan en onnekseni itse ole asiaa ollut selvittämässä. Sen kummemin yksityiskohtiin menemättä voin sen portsarin kuvaillusta reaktiosta päätellä, että asiakas ei välttämättä aina ole oikeassa.

Kello löi siis kaksi ja juhlat Bootleggersissä olivat siltä iltaa ohi. Humalatila oli kuitenkin vielä sen verran nousujohteinen, että saattelimme Jeffin kanssa Tean kotiin, sekoittelimme tarvittavat elementit mehukannuun ja jatkoimme veljeskuntien talojen suuntaan. Tämä veljeskuntahommahan on tällaista kummallista kulttilaisten puuhastelua täällä eikä maisterintutkintoaan suorittavilla ole kai niihin piireihin enää kummemmin asiaa. Kyseessä on kai lähinnä keino verkostoitua kummallisten riittien saattelemana. Esim. veljeskunnan taloon ei pääse ellei ole jonkun veljeskunnan jäsenen kutsumana paikanpäällä ja veljeskuntiin täytyy hakea, kuka tietää millä kriteereillä niihin sitten valitaan. Halloween tosin näytti olevan iloinen poikkeus avoimien ovien muodossa. Täytyy myös tarkentaa, että kyse ei ollut sellaisesta jenkkielokuvan frat housesta, vaan ihan tavallisesta asuntolasta. Veikkaisin, että noihin virallisiin skippa skappa deltan ja muiden klubitaloihin ei kummoisempia ryyppyjuhlia saa järjestää, undergraduate opiskelijat kun ovat pääsääntöisesti alle 21-vuotiaita. Puhumattakaan tietysti siitä, että nuo klubitalot ovat varmasti Chesterin hulppeimpien talojen top 10:ssä eikä yliopisto varmaan halua penikoiden hajoittavan kalliita vehkeitä.

Meininki ko. paikassa ei sitten ollutkaan mitenkään erityinen, mikä luonnollisesti oli kohtuullinen pettymys. Suurin osa porukasta oli tehokkaasti jakautunut huoneisiin kuppikuntailemaan ja osa oli porraskäytävässä kessulla. Siinä sitä sitten haasteltiin tunti tai pari muun nuorison kanssa ja ihmeteltiin maailman menoa englanniksi jokellellen. Ei kerta kaikkiaan mitään ihmeellistä tai maailmaa mullistavaa. Tosin allekirjoittanut alkoi olla tuossa vaiheessa sen verran etukenossa, että aivan kaikki loppuillan keskustelut eivät ole kirkkaina mielessä. Siitä huolimatta Halloween oli täällä aivan hauska kokemus. Suomessa vain meininkiä tahtoo olla kuivanakin baari-iltana vähintään saman verran kuin täällä Halloween-iltana. Saattaa toki johtua siitäkin, että siellä Suomessa baariin tarvitsi harvoin mennä kolmestaan, Oulussa harvoin alle kymmenen hengen porukalla. Siinä on se meikäläisen miehekkään diskreetti tunnustus, että on teitä ystäviä ja läheisiä ja tuttavia ikävä ihan säännöllisin väliajoin.

Että sellaista tällä kertaa. Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta ja muistakaa kertoa ihmisille terveisiä meiltä:)

13.11. Kauhia hulabaloo

Morientes!

Nytpä onkin vierähtänyt ennätysmäinen aika tässä jahkailussa. Tarkemmin tutkien syyksi paljastuivat mid-term, homevauriot ja auton hankinta, niistä lisää tuonnempana. Aivan heti kärkeen on vastattava siihen Riikan uteluun tuosta Fort Hoodin ammuskelusta.

Tilanne täällä on se, että oikeastaan kukaan ei puhu tuosta asiasta yhtään mitään. Ainoankaan ihmisen kanssa en livenä ole tästä tapauksesta jutellut, ainoastaan nettifoorumilla ja sielläkin keskustelu kuihtui käsiin heti alkuunsa. Näyttää siis siltä, että täällä tuo asia ei ole mikään erityisen ihmeellinen juttu vaikka mediassa tapaus on tietysti esillä koko ajan. Televisiosta kun en uutisia katsele, niin niiden sisällöstä on vaikeaa sanoa mitään. Mutta CNN:n newsfeedia tulee seurattua eikä siellä ainakaan ole muuta juttua kuin raportteja tutkinnan etenemisestä.

Ei ollut vaikeaa arvata, että Hasanin nimi ja uskonnollinen suuntautuminen nousi heti tapetille, kun ampuja oli muslimi. Fox News, siis tämä jenkkiläinen vastine IS:n ja IL:n kaltaiselle roskajournalismille ja disinformaatiolle, kertoo kyllä kuinka Hasanilla oli yhteyksiä Al-Qaidaan ja kuinka Hasan antoi “Yhdysvaltain vastaisia lausuntoja”. IS:n version voi tsekata täältä. Tosin jopa Fox News tiedottaa, että Hasan otti yhteyttä “henkilöön, joka on liitetty Al-Qaidaan”, tosin ko. henkilöä ei koskaan ole tuomittu mistään terrorismiin liittyvästä eikä suoraan todettu olevan Al-Qaidan jäsen. Fox News ei myöskään suoraan sano, että Hasan olisi ollut jotenkin Yhdysvaltain vastainen vaikka se tietysti innolla siteeraakin entisiä palvelustovereita, jotka nyt sitten muistelevat kuinka Hasan vuosia sitten puhui sitä tai tätä. Ja IS tietysti innolla siteeraa muuntaen totuutta paremmin myyväksi.

CNN:n artikkeli löytyy täältä ja Fox Newsin artikkeli näistä väitetyistä Al-Qaida-kytköksistä löytyy täältä sekä spekulointia Hasanin muslimitaustasta täältä. Lähinnä naurettavaa on se, että nyt pyöritään tuon Hasanin muslimitaustan ympärillä, kun heti tapauksesta seuraavana päivänä kävi ilmi, että Hasan oli jatkuvan pennalismin kohteena palveluspaikassaan. Esim. ABC News kertoo artikkelissaan, että “Fort Hood shooting suspect, Major Nidal Malik Hasan, wanted out of the Army after being constantly harassed by others in the military and was called a “camel jockey,” his family said.”. Näyttää siis siltä, että tällä tapauksella on enemmän tekemistä Jokelan ja Kauhajoen tapauksien kanssa kuin Hasanin muslimitaustan kanssa. Mutta se fakta täkäläisessä mediassa näytetään armeliaasti unohtavan. Uskonto minun näkemykseni mukaan on osa tätä tragediaa vain siinä mielessä, että USA:n asevoimat olivat lähettämässä muslimin sotaan, jossa toinen osapuoli leimallisesti koostuu muslimeista, talk about bad leadership…

Se sitten siitä, lukekaa itse ja vetäkää johtopäätökset. Tuomio on kuitenkin se, että tavallista sukankuluttajaa tuo tapaus ei pahemmin näytä hetkauttavan suuntaan eikä toiseen. Jenkeillä näyttää olevan kyky työntää tällaiset asiat pois mielestä ja jatkaa elämää niin kuin ennenkin. Engineering Management-kurssin opettajani kertoikin aikaisemmin tarinan WTC-iskuista. Hän oli mennyt kaksi viikkoa tapauksen jälkeen New Yorkiin eikä ko. tapaus ollut enää kuulemma kenenkään huulilla eikä kukaan hänen tapaamansa ollut asiasta erityisen huolissaan tai masentunut. Siis kaksi viikkoa tapauksesta, josta täällä sanotaan, että “everybody knew someone who died during 9/11″ eikä asia enää ole kenenkään huulilla edes kaupungissa, jossa isku tapahtui. Aika vakuuttavaa suoraan sanottuna, vaan eipä ne Jokelat ja Kauhajoetkaan jaksaneet Suomessa paria viikkoa kauemmin puhuttaa.

…. Taas meni pari päivää tässä välissä. Perhana tätä äksönin määrää. Nyt pitää edetä ihan kronologisessa järjestyksessä, muuten menee taas jaaritteluksi. Tuon viimeisimmän kirjoituksen jälkeen ensimmäisenä vuorossa taisi olla auton osto. Kiertelimme pari päivää New Jerseyn osavaltiota netti-ilmoitusten perässä juosten. Ensimmäinen autokauppa oli liike nimeltään Killer Carz lähellä New Yorkia. Koko paikka oli jo ulkoa katsottuna niin hämärä, että ihan pahaa teki, mutta pihassa komeileva polkuhintainen farmari-BMW kiinnosti niin paljon, että oli pakko jäädä paikanpäälle. Jätimme aluksi vuokra-automme pienen matkan päähän, joten lähdin hakemaan sitä Tean mennessä ilmoittamaan toimistoon, että BMW kiinnostaa. Paikan nokkamies oli puhelimessa ja oli nyökytellyt Tealle hänen käydessään toimiston ovella. Saman tien kun minä tulin pihaan, niin mies tuli puhelin kourassa toimistosta ulos ja heilutteli bemarin avaimia, minulle.

Siinä pienen tarkastuksen jälkeen kävi ilmi, että bemarissa oli pikkuvikaa vaikka muille jakaa. Takapuskuri repsotti, jokainen vanne ajettu kiveykseen, takalasin pyyhin poikki, jne, jne. $10 000 alkoi tuntua kohtuullisen kovalta hinnalta, joten suuntasimme sisälle neuvottelemaan asiasta. Ilmoitin suoraan hemmolle, että kymppitonnia en aio koslasta maksaa. Mies tuli kyllä heti 500 dollaria vastaan, mutta veti hihastaan 800 dollaria “käsittelykuluja” + verot. Aikaisemmin suorittamani nettisalapoliiseilu onneksi tuotti sen verran tulosta, että tiesin tarkalleen mitä asiakkaan pitää maksaa auton verottoman hinnan päälle. Neuvottelimme siinä sitten Tean kanssa siitä onko auto hintansa arvoinen. Koijari kyseli, että mitä muita autoja olemme katsomassa. Näytin parin Mazdan ja yhden Toyotan Cars.com:sta tulostettuja flyereita. Kaveri tiesi kertoa meille, että saksalainen insinöörityö on sellaista, että eihän sitä nyt japanilaisiin voi missään tapauksessa verrata, “it’s talking about apples and oranges”. Näin siis siitä huolmatta, että ko. latinoäijä ei varmasti ole eläissään edes nähnyt saksalaista ihmistä paitsi sen viiksekkään kädenheiluttajan jossain elokuvassa. Minusta auto on auto vaikka siinä keulassa olisi millainen logo. Ja kun vielä muistetaan se tosiasia, että käytännössä missä tahansa muualla paitsi Saksassa (ellei jopa Saksassa) Toyota on varmasti lähes puolet halvempi huoltaa, niin hyvät argumentit bemarin kovan hinnan puolesta alkavat olla vähissä.

Kaupanteko jatkui, koska auto kuitenkin kiinnosti kovasti. Lisävarusteita autosssa kuitenkin oli GPS-järjestelmästä täydelliseen talvipakettiin ja siitä eteenpäin. Kaupantekohommat kuitenkin saatiin päätökseen koijarin todetessa minulle, että “We can make the deal now or of course you can talk to your wife if you have to” sellaisella äänensävyllä, että ei jäänyt epäselväksi  mitä hän Tean läsnäolosta ajatteli. Ei ollut miehellä näköjään kiire päästä bemarista eroon.

Jatkoimme n. 40 mailin päähän luoteeseen pienen tuppukylän autokauppaan, mistä katsomamme auto oli käyty juuri edellispäivänä varaamassa ostajalle. Siitäpä siis kolmanteen paikkaan katsomaan Toyotaa. Kurvasimme Muller Chevyn pihaan n. kuuden aikoihin illalla kohtuullisen väsyneenä pitkän automatkan jälkeen. Hamuamamme auto oli juuri iltapäivällä pistetty autokuljetuksen kyytiin ja matkalle huutokauppaan. Epätoivo alkoi jo pikkuisen vallata mieltä, koska tämän jälkeen kiikarissa ei ollut kuin yksi auto ja se sijaitsi D.C.:n eteläpuolella yli 200 mailin päässä. Ystävällinen asiakaspalvelija, joka itse asiassa puhui nimenomaan Tealle, koska Tea avasi keskustelun hänen kanssaan, lupasi auton seuraavaksi päiväksi takaisin kaupan pihaan koeajoa varten. Sovimme saapuvamme seuraavana päivänä takaisin ja suuntasimme kotia kohti.

Seuraavana iltapäivänä ajoimme takaisin mestoille ja auto oli pihassa kuten luvattu. Pyyntihinta vuoden 2004 Toyota Matrix XRS:sta oli $8000. Koeajon jälkeen ei voinut kuin olla tyytyväinen autoon, kaara kiihtyi hyvin, sillä oli mukava ajaa, kääntösäde oli pieni, tavaratilaa reilusti ja sitä rataa. Tietysti edellisen kaaran jälkeen on helppo olla tyytyväinen vaikka kolmipyörään, jos siihen on ruuvattu kiinni oranssi viiri ja töötti toimii. Tässä Matrixissa kun oli esim. toimiva ilmastointi ja lämmitin, toimiva radio eikä siinä ollut ruostetta. Ja kun auto toimi, niin siirryimme tinkihommiin sisätiloihin.

Tämä paikallinen tapa tehdä autokauppaa on varsin jännä. Sitä en tosin tiedä, että onko Suomessa sama meininki, kun en Suomessa koskaan ole autokauppoja tehnyt oikein autoliikkeessä. Ensin ruvettiin miettimään hintaa. Sanoin, että 8000 dollaria on pikkuisen liikaa autosta, jossa on pieniä käytön jälkiä sekä 120 000 mailia mittarissa. Ehdotin 7500 dollaria ja myyjä tarttui epäröimättä tarjoukseen. 7500 dollaria ja auton voi ajaa pois pihasta. Saman tien tajusin, että olin tingannut liian vähän. Armahdus tuli, kun ruvettiin ynnäilemään veroja, rekisteröintikuluja sekä sitä pakollista pilipalimaksua, jolla yritetään koijata apinalta pari lisäpennosta myyjän provikoiden kattamiseksi. Siinä sitä sitten leikittiin tyhmää ja selitettiin kuinka olin luullut hinnan olevan 7500 veroineen ja maksuineen. Tässä vaiheessa myyjällä tuli epätoivo ja viereiseltä pöydältä “closer” puuttui peliin.

Closerin tehtävä on pyrkiä vakuuttamaan hankala asiakas siitä, että lisähinta kannattaa maksaa. Onneksi nämä tyypit eivät olleet mitään tyrkkyjä vaan kaupanteko oli itse asiasssa ihan hauskaa puuhaa. Ja kun minä annoin tarjouksen, niin sitten tämä tag team käveli peräkanaa pomon toimistoon kertomaan kuinka tämä perkeleen finnomaani yrittää viedä meidän lapsilta leivän suusta ja kengät jalasta. Ja sitten he tulivat vastatarjouksen kanssa takaisin ja selittivät kuinka enää ei pysty hintaa alentamaan, kun nyt menee jo monen tonnin persnetolla. Siinä mielessä kävi järkyttävä säkä, että he kertoivat edellisenä päivänä, että kaara oli menossa huutokauppaan. Totesin siinä heille, että me kaikki tiedämme, että sieltä huutokaupasta ei olisi ko. autosta irronnut lähellekään kahdeksaa tonnia. Ja suoraan sanottuna he näyttivät olevan hämillään. Veikkaisin, että tällaiset asiat ovat niitä julkisia salaisuuksia, jotka molemmat ehkä tietävät, mutta joilla ei olisi soveliasta kiristää myyjää.

Sompailua jatkettiin tovin aikaa ja sain kammettua hinnan 8200(n. 5500 euroa sen päivän kurssilla) dollariin veroineen ja rekisteröintimaksuineen. Yhteensä saimme alkuperäisestä hinnasta pois vajaan tuhat dollaria, kun verojen ja rekisteröintimaksujen summat lasketaan pottiin. Ehkä kaaran olisi saanut halvemmallakin, mutta parin tunnin tinkaamisen jälkeen ei jaksanut enää ruveta tinkaamaan satasesta. Siirryimme tekemään paperihommia ja maksamaan autoa.

Siinä paperitöitä tehdessä ja sopimuksia allekirjoittaessa puhuimme jälleen kerran siitä mistä Tean kanssa olemme tulleet ja miksi. Tämä meidän myyjämme oli neljäsosa Cherokee-intiaania ja kolme neljäsosaa puolalaista ja ties vaikka mitä. Täällä on hauskaa miten kaikilla on historia ja kuinka siitä ollaan ylpeitä. Kun Suomessa kysyy joltakulta sukunsa historiaa, niin kotipaikasta ja sukujuurista ollaan kyllä ylpeitä ja useimmassa tapauksessa syytä onkin. Mutta suomalaiset yleensä ovat ihan vain suomalaisia. Täällä kaikilla on juuret intiaaniheimoissa, Euroopan maissa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja kuka ties missä. Ja yleensä suku on sekoittunut sen verran, että ollaan yksi neljäsosa jostain tai jotain ja loput neljännekset sitten jostain muualta. Pakko se on myöntää, että on siinä meikäläiselle luonnollisesti hieman enemmän eksotiikkaa, kun toinen sanoo, että “Cherokee”. Siis verrattuna siihen, että joku sanoo, että “itsehän polveudun keravalaisista”, tai että “mie oon Rovaniemeltä”. Ei siinä, rovaniemeläiset on mukavaa porukkaa, terveisiä ja jaksamista rolloon.

Ja menihän se taas jaaritteluksi. Sen isommitta puheitta todettakoon, että auto toimii sitä jarrujen rahinaa lukuun ottamatta aivan hyvin ja moitteetta. Ja ne jarrutkin menee takuuhuollon piikkiin, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Sotaratsusta Tulivaunuihin...

Tuo kuva on sitten otettu Linvilla Pumpkin Orchardsin pihassa. Mesta on kohtuullisen idyllinen farmers market-hässäkkä, mistä saa ostaa paikallisen viljelijän tuottamia settejä kuten juureksia, hunajaa, hedelmiä, piirakoita ja leipää. Ja tietysti Halloweenin ollessa ovella siellä oli piha täynnä kurpitsoja. Halloween-tunnelmia Linvillasta löytyy täältä.

Seuraavana käsitellään se Halloween ja pari muuta asiaa, jotka johtivat tähän kieltämättä aivan liian pitkään about kuukauden taukoon tämän blogin päivittämisen suhteen. Mutta siihen palaan toivottavasti huomenissa paikallista aikaa. En halua tehdä näistä sepustuksista liian pitkiä varsinkaan siinä tapauksessa, että selitän sivutolkulla jostain saakelin autokaupasta aivan niin kuin jotakuta oikeasti kiinnostaisi.

Jaksamista sikainfluenssan kourissa kärvistelevään Suomeen. Ja kiitokset Eevalle, kirje tupsahti eilen postilaatikkoon:)

15.10. Yhteenvetoa reissuilta

Skipidiveinau! Taitaa jäädä tälläkin kertaa enimmät kulttuurishokit kertaamatta, nyt on nimittäin aika tarkastella vähän näitä meidän tekemiä retkiä ja reissuja täällä Uudella Mantereella.

Mutta ennen kuin mennään asiaan, niin pitää todeta, että täälläkin rupeaa säät kylmenemään. Chesterissä on tällä hetkellä n. 7 astetta celciusta lämmintä, siis ulkona. Sisällä on melkein yhtä lämmintä. Otin tuossa sängystä noustessa kuvan termostaatista. Alempi nuoli näyttää sisälämpötilan ja ylempi nuoli tavoitelämpötilan Fahrenheiteissa.

61 Fahrenheitia on n. 16 astetta Celsiusta...

Enkä suinkaan ihmettele. Täällä on yksilasiset ikkunat, tiivisteistä ei tietoakaan. Sisällä palelee jalkoja ja lattianrajassa käy veto, jokainen rööri ja akkuna vuotaa. Keittiön ikkunasta yksi lasi on tipahtanut paikoiltaan. Onneksi huoltomies kävi laittamassa jeesusteippiä sen reiän paikkaamiseksi. Tällä hetkellä keittiön pöydällä leipää tehdessä meinaa sormet paleltua, kun ikkunan raosta huilaa ilma läpi. Vuokraisännältä tuli kyllä ohjeistus, että tiivistäkää minkä haluatte, kyllä hän sitten maksaa. Kävi mielessäni, että ruutaan röörit täyteen uretaania, niin ei enää ainakaan ikkunoista vedä. Oven taidan jättää suhuuttamatta kiinni, niin pääsee kaupassa käymään. Ovenkin taidan tapetoida viimeistään Helmikuussa umpeen. Täällä sisällä on sen verran kosteaa, että pystymme varmaan elelemään kevääseen asti kellarin seinillä kasvattamillamme potuilla ja sammalella, jos suoritamme kylvöt viimeistään ensi viikolla.

Ei siinä, kyllä täällä taas viihtyy, kun käänsi termostaattia isommalle. Minä vain en tajua, että vuokraisäntä on huolissaan kaasulaskusta, kun parin dollarin eristenauhalla saisi varmaan 30 % kaasulaskusta pois välittömästi. Meidän kuulemma pitäisi maksaa osa kaasulaskusta, jos se menee “kohtuuden yli”, koska hän tekee muuten persnettoa tällä kämpällä. Suoraan sanottuna se ei kyllä kutita meikäläisen persettä pätkän vertaa, koska jos se meistä olisi kiinni, niin täällä sisällä ei tällä hetkellä puhaltaisi pohjoinen arotuuli. Ei meillä ole autoa ja lähin rautakauppa on tunnin kävelymatkan päässä. Ei myöskään ole meidän vastuulla maksella toisten kaasulaskuja tai kunnostaa tätä kämppää.

Tulipa mieleeni noista sisäilman lämpötiloista, että peitotkin saimme ostettua, vaan täkkipusseja (pussilakanoita) ei tahdo löytyä mistään. Tällä hetkellä meillä on lakana ja päiväpeitto peittona, se näyttäisi olevan täkäläinen tapa. Ja jos meinaa tulla kylmä, niin sitten ostetaan parit viltit vielä avuksi. Puhtaan valkoisia peittoja ei viitisi paljaaltaan nakata tuonne sänkyyn, vaan kohta on pakko.  Vieraillekin on ostettu petivaatteet, että tsip tsip lentoja varailemaan;)

Mutta asiaan. Kävimme tuossa muutama viikko sitten Tean tryouteissa D.C.:n lähistöllä. Starttasimme matkaan sunnutaina heti aamusta ja ensimmäisenä silmään pisti se tosiasia, että täällä on ruuhkat päällä sunnuntaisinkin. Koko ajan puskee autoa niin maan penteleesti molempiin suuntiin ja heti aamusta. Lienevätkö kirkkoon sitten matkalla vai mikä on homman nimi? Kun vaikka muistelee Helsingin kehäteitä, niin kyllä siellä viikonloppuisin on aika kuollutta tavalliseen arkipäivään verrattuna. En sitten tiedä kuinka jumalattomat ruuhkat näillä paikallisilla Interstateilla on arkipäivisin.

Divasin treenikenttä on aiva FedEx-stadionin (Red Skins:n kotikenttä) vieressä. Tryouttien oli tarkoitus kestää kaksi tuntia, joten meikäläisellä oli hyvin aikaa sankaroida ympäristössä kameran kanssa.

FedEx-stadioni Divasin treenikentän päästä kuvattuna.

Taivaanrannasta kuului kilpa-autojen sulosointuja, joten lähdin ihan huvikseni katselemaan, mistä mekkala kuuluu. Parin parkkipaikan läpi käveltyäni tulin aidatulle parkkipaikalle, jonne oli rakennettu kumitötsistä rata kilvanajoa varten. En kehdannut mennä kekkuloimaan aitojen yli, joten lähdin kiertämään aidattua aluetta ja päädyin kuin päädyinkin vartioidulle portille. Haastattelin porttivahtia ja homman juoneksi paljastui se, että kyseessä oli jokamiesluokan ajot, tosin ei aivan samanlaisesta setistä mitä Suomessa jokkiksella tarkoitetaan. Tuolla juonena oli se, että jokin racing-yhdistys oli järjestänyt ko. tilaisuuden ja kuka tahansa ilmeisesti tietyn maksun maksava oli tervetullut ajamaan. Kaiken olennaisen eli kypärän sai paikan päältä, that’s it. Mielessä kyllä kävi, että olisin käynyt kipaisemassa vuokra-auton ja ajanut pari kierrosta, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut. Homma olisi Murphyn lain mukaisesti mennyt pipariksi ja siinä sitä olisi ollut selittämistä vuokrafirmalle.

Waiverin allerkijoittamisen jälkeen käteen lyötiin tällainen ranneke.

Ennen alueelle pääsyä piti paikallisen perinteen mukaan allekirjoittaa waiver, jolla vapautetaan tapahtuman järjestäjä kaikesta vastuusta, jos joku sattuisi esimerkiksi ajamaan ylitsesi varikkoalueella tai, jos jotain muuta ikävää sattuisi. Ja merkiksi siitä sai käteen kuvassa näkyvän rannekkeen. Tämä waiver-käytäntö on käytössä täällä oikeastaan kaikkialla. Samanlaiset laput allekirjoitetaan kuntosalilla, paintball-kentällä, muuten urheillessa ja kaikkialla, missä on olemassa jonkinlainen potentiaalinen mahdollisuus loukkaantua. Ja sitten rannekkeen kanssa pääsi katselemaan tällaista päristelyä (on siellä bemarimiehille jotain silmäkarkkia ehkä, ei se muuten kauhean mielenkiintoinen video ole):

Tean osalta tryoutit menivät nähdäkseni kohtuullisen hyvin. Toki on sanottava, että kilpasisaret eivät tällä kertaa ainakaan minun silmääni näyttäneet erityisen haastavilta. Toiset eivät tienneet edes perustermistöä ja toisilla sitten ei kunto riittänyt edes parinkymmenen metrin pyrähdyksiin. Mutta kukapa minä olen näitä asioita toteamaan, kun en itsekään ko. lajista varsinaisesti mitään ymmärrä. Jenkkifutiksen suhteen olen pyrkinyt kunnostautumaan tuolla olut- & tupakointiosastolla. Seuraavat tryoutit pidetään Marraskuun alussa, niiden jälkeen olemme sitten viisaampia Tean ensi kauden tiimin suhteen.

Kuvatuksia D.C.:n reissulta voi katsella täällä, jokunen jefukuva siellä taitaa olla ja automiehille tunnelmia varikolta. Laitan tuonne Picasaan kuvat niin, että niitä ei pääse katsomaan kuin näiden linkkien kautta tai tallentamalla ko. albumien osoitteet jonnekin jemmaan. Niitä siis ei näe Picasa-profiilini kautta. Jotenkin tuntuu vain kivemmalta ajatukselta, että noita kuvia katselee vain se porukka, joka lukee tätä blogia. Jos homma ei toimi toivotulla tavalla, niin ilmoittakaa ihmeessä minulle.

Yksi kuva pitää vielä jakaa tässä, kun se mielestäni onnistui niin hyvin. Siinä autourheilun lomassa alkoi ympärillä pörräävä ampiaisparvi hieman häiritä. Kävi ilmi, että siinä penkkinä käyttämäni betoniporsaan vieressä oli omenan raato, jonka tykönä ampiaiset olivat parveilemassa. Otin siinä uskaliaisuuttani useammankin otoksen, mutta tämä mielestäni onnistui parhaiten.

"Kun viidakko ja asfalttiviidakko kohtasivat" tai jotain muuta yhtä kornia, keksikää itse.

Takaisin tullessa oli yllättäen taas ruuhkaa. Siinä jonottaessa onnistuin liikenteestä bongaamaan jälleen yhden mielenkiintoisen ilmiön. Osaako kukaan äkikseltään sanoa, mitä kummallista alla olevassa kuvassa on?

Vinkki: Mihin hyötykäyttöön pickupin lavaa voisi käyttää?

Pidinpä tuossa pari päivää taukoa, mutta jatkan samaa artikkelia, kun en tätä ehtinyt vielä julkaista. Tulin juuri inssiajosta ja kortti on nyt miehellä hallussa. KV-koordinaattorimme ystävällisesti vei minut Philadelphiaan asti suorittamaan tuon kokeen. Suomen inssiajoon verrattuna täkäläinen inssi on näköjään hankalampi päästä suorittamaan, mutta itse suorituksen pääsee kyllä kuka tahansa tavallista käpyä älykkäämpi läpi.

Alkujaan Liettuasta kotoisin oleva valvoja pyysi minua ensin käyttämään vilkut, parkkivalot, ajovalot ja jarruvalot päällä. Sitten ei muuta kuin matkaan ja kokeilemaan taskuun parkkeeraamista. Siitä selvittiin onneksi ilman lisäyrityksiä tai olisi ruvennut nolottamaan. Ehdin nimittäin jo kertomaan valvojalle, että olen jo ajanut kymmenen vuotta autoa. Peruutustestistä sitten tien päälle ja matkaan. Mitä kohteliaimmin valvoja koko ajan opasti minua kertomalla missä stop-merkit ja stop-viivat ovat ja kehoitti hyvissä ajoin pysäyttämään auton. Käännyimme ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle, seuraavasta vasemmalle ja sitten taas vasemmalle. Kolmannen risteyksen jälkeen alkoi jo pikkuisen epäilyttämään, että voiko tämä testi todellakin olla näin älyvapaa? No kyllähän se voi. Neljännestä risteyksestä kurvasimme taas vasemmalle ja takaisin DMV:n pihaan ja parkkiin; “Congratulations Tere, you passed with flying colors”. No shit? Ehdittiinhän siellä autossa jo istuakin lähes kolme minuuttia, kokonaissaldona yksi kierretty kortteli. En toki jäänyt kritisoimaan koemenetelmän puutteita, vaan otin isännältä laput kädenpuristuksen kera vastaan ja marssin DMV:n toimistorakennukseen hakemaan korttiani.

Että sellainen reissu oli se. Tällainen vaivannäkö yhtä parin minuutin inssiajoa varten, en olisi uskonut. Kuvitteleekohan joku oikeasti, että tuollaisella testillä saadaan potentiaaliset huonot kuskit pois liikenteestä? Ehkä ne ÄÄRIMMÄISEN huonot kuskit, mutta loput 99,9 % niistä kädettömistäkin todennäköisesti saa kortin tällä menettelyllä. Suomessa ajoin muistaakseni n. 45 minuuttia eikä valvojalta kuulunut ainakaan neuvoja, vain ja ainoastaan käskyt siitä minne täytyy ajaa. Näkisin, että suomalainen käytäntö on huomattavasti parempi näiden inssiajojen suhteen.

Viime viikon sunnuntaina toteutimme sitten yhden Tean haaveista. Menimme katsomaan NFL-peliä Philadelphia Eagles vs. Tampa Bay Buccaneers. Sanottakoon tähän väliin, että jos olette tulossa tänne ja haluatte mennä katsomaan NBA-, NHL-, NFL- tai jotain muuta suuren kaliiberin liigaottelua, niin kertokaa hyvissä ajoin ja olkaa valmiita maksamaan tiketeistä pari euroa enemmän kuin tavallisesta SM-liiga matsista. Tämä meidän, hinnasta päätellen once in a lifetime-kokemuksemme, maksoi meille piirun verran päälle 200 dollaria per naamari. Halvimmillaan tuohon peliin olisi päässyt hieman alle kahteensataan, mutta paikat olisivat olleet varmaan puoli kilometriä lähempänä stratosfääriä.

Kuvat ja videot eivät tee oikeutusta itse kokemukselle. Ikävä kyllä sitä yleisön mylvintää ja stadionin järkyttäviä mittasuhteita ei kuule eikä näe videoista tai kuvista, mutta on kai niissä jotain ihmeteltävää. Livenä näki myös jotain sellaista, mitä ei TV-lähetyksistä  ole vielä kertaakaan näkynyt; jokaisen Eagles-touchdownin jälkeen laulettiin maailman pliisuin kannatuslaulu, hurrattiin niin maan perkeleesti ja lyötiin käsiä polviin, kun oli niin lystiä. Mutta en minä ihmettele miksi täällä ollaan niin sporttifanaatikkoja. Pari tuollaista kokemusta ala-asteiässä ja vaikutus on takuuvarmasti elinikäinen, paikanpäällä on kerta kaikkiaan niin tajuttoman hyvä meininki. Videoista näkee selvästi, miten kaikki seisovat, kannustavat ja taputtavat. Elinikäiset ovat muuten myös arvet, jotka kuuden dollarin oluttuoppi sekä yhdeksän dollarin mini-hoagie jättävät miehen lompakkoon. Mutta pakko oli kokeilla, kun siellä kerran oltiin. Täkäläisten puolustukseksi sanottakoon, että täällä kalja on takuuvarmasti jääkylmää vaikka ulkona olisi kuinka lämmintä.

Kävimmepä vielä fanishopissa pällistelemässä tuotteita. Philadelphiassa ei taida pahemmin olla vaihtoehtoja sen suhteen ketä voi fanittaa, joten ajattelimme ostaa Eaglesin pelipaidat tulevia koitoksia varten. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin kohtuullisen nopeasti, kun tavan jäljitelmäpaita maksoi vajaan satasen ja aito pelipaita hieman vajaa $300. Sinne jäi paidat hyllyyn pullonavaajien, pikkuhousujen ja kahvimukien kanssa.

Kalliista lipuista huolimatta varmaan kolmasosa stadionista oli tyhjä viimeisen neljänneksen alkaessa. Stadionilta autolla poistuessa kuulemma saattaa mennä tunti tai kaksi ennen kuin olet Interstatella, joten ilmeisesti kalliit tiketit ja mahdollinen vuosikymmenien kausikortin jonotus ei paina vaa’assa, kun kotiin pitää päästä varttia aikaisemmin kuin muut. Minä istuin ihan periaatteesta katsomossa siihen asti kunnes joukkueet olivat poistuneet kentältä, lipun hinta jotakuinkin vaati moiseen.

Ja todellakin, kausikortteja voi joutua Eaglesien tapauksessa jonottamaan vuosikymmeniä. Eaglesin Season Ticket Waiting List General Information kertoo, että vuosittain n. 99,7 % kausikortin omaavista uusii kausikorttinsa (heillä on etuosto-oikeus) ja jonotuslistalla on tällä hetkellä yli 40 000 ihmistä, joista jokainen voi vuorollaan ostaa kaksi kausikorttia jahka niitä vapautuu. Eli jos nyt ilmoittautuu listalle, niin pahimmassa tapauksessa yli 80 000 lippua täytyy vapautua ennen kuin sinun vuorosi tulee. Stadionilla on n. 67 000 katsojapaikkaa, joista ilmeisesti n. puolet on varattu kausikorttilaisille. En nyt tiedä mitä tästä nopeasti laskemalla voi päätellä, mutta varmaankin sen, että jos haluaa edes lastenlasten saavan kausikortit, niin pitäisi ymmärtää kapaloiässä ilmoittautua jonotuslistalle..

Eagles-reissulta voi katsella kuvia täällä. Mitään ihmeellisiä valokuvauksen uusia kulmakiviä ne eivät ole, mutta saa niistä nyt jotain osviittaa siitä mitä siellä näkyi.

Melkoinen vuodatus tästä nyt sitten tuli kaiken kaikkiaan. Lista on vieläkin pitkä eikä tässä kulttuurishokin ihmettelyssä olla päästy vielä kuin raapaisemaan pintaa. Jatkoa seuraa aivan lähituleivaisuudessa.